Elämän tarkoitus

blog
Elämän tarkoitus on monitahoinen kysymys ja siihen vastaaminen suuruudenhullua, vai onko?

Kysymys elämän tarkoituksesta otetaan kuitenkin esille Pekka Himasen työryhmän Kestävän kasvun mallissa (2013). Sen mukaan ihmisten henkinen hyvinvointi perustuu kokemukseen elämän arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä (s. 295-296, 342). Tämä on tärkeä havainto, vaikka se ei olekaan uusi eikä ennen lausumaton.

Elämän tarkoitusta voidaan kutsua voimakysymykseksi. Sellaisia ovat myös kysymykset elämänarvoista ja oikeudenmukaisuudesta. Voimakysymykset vaivaavat ja voimaannuttavat ihmistä, koska ne saavat hänet ”nostelemaan ja kääntelemään” elämänasenteensa ”peruskiviä”. Voimakysymykset tekevät siten mielelle samaa kuin liikunta keholle.

Erilaiset vastaukset elämän tarkoitusta koskevaan kysymykseen jakautuvat olemuksellisiin ja tehtäväkeskeisiin. Olemukselliset vastaukset keskittyvät määrittelemään, mitä on hyvä elämä. Tehtäväkeskeiset vastaukset kertovat puolestaan, mitä elämässä pitäisi tehdä.

Olemukselliset vastaukset sisältävät erilaisia oletuksia siitä, millainen ihminen on pohjimmaltaan. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihminen on järkevä eläin, joka tavoittelee onnellisuutta. Antiikille tyypilliseen tapaan Aristoteleen ihmiskäsitys on intellektuaalinen. Sen mukaan onnellisesti elää se, joka opiskelee, koska silloin ihminen harjoittaa sitä, mikä hänessä on korkeinta.

Kyynisen vastauksen mukaan elämältä puuttuu tarkoitus. Joku saattaa täsmentää, että elämällä ei ole ”annettua” tai objektiivista tarkoitusta, joka olisi ihmisen omista valinnoista ja pyrkimyksistä riippumaton. On myös epäilty, että elämän tarkoituksen kysyminen on oire elämän tarkoituksen kadottamisesta ja liiasta vapaa-ajasta.

Elämän tarkoitukseksi on myös ehdotettu elämää. Vastaus on tautologinen kuin Nykäsen Matin ”Elämä on laiffii”. Toisella tavalla mieletön on vastaus, joka annetaan Douglas Adamsin kirjassa Linnunradan käsikirja liftareille. Sen mukaan elämän tarkoitus on 42. Tätä vastausta voidaan kuitenkin pitää myös salaviisaana, koska se ilmaisee vastaamisen mielettömyyttä.

”Biologisen” vastauksen mukaan elämän tarkoitus on jatkua. Joku täsmentää, että elämän tarkoitus on siis lisääntyä. Kaikki eivät kuitenkaan saa tai halua lapsia, eikä vastaus ole siksi tyydyttävä.

Elämän tarkoitukseen voidaan vastata myös jatkokysymyksellä: Mikä ihmisessä on arvokkainta ja kuolematonta, jos mikään?

Jokainen ihminen voi omalla tavallaan toteuttaa ja välittää perusarvoja kuten hyvyyttä, totuutta ja rakkautta. Ne välittyvät ihmiseltä toiselle kuin soihdun tuli ja jatkavat olemassaoloaan senkin jälkeen, kun yksittäinen ”tulenkantaja” on hävinnyt.

Voidaan siksi vastata, että elämän tarkoitus on välittää hyvyyttä, totuutta ja rakkautta. Tämä vastaus on sekä olemuksellinen että tehtäväkeskeinen. Sen toteuttaminen täyttää myös Kestävän kasvun mallissa mainittua henkistä kestävyysvajetta (s. 323, 340), koska hyvyyteen, totuuteen ja rakkauteen perustuu kaikki ponnistelun arvoinen.

10 kommenttia artikkeliin “Elämän tarkoitus

  1. Eli se Doug Adamsin 42 on typerä vastaus typerään kysymykseen. Meillä ihmisillä on taipumus paisutella sanojamme kaikkea olevaa koskeviksi – kuten tätä että ELÄMÄLLÄ olisi YKSI ISO TARKOITUS. Aikoinaan kun laulettiin ”Vessa vesiposti, keittokomero ja Huone”, niin siinä oli nuorelle parille kaikkien tarkoitusten haarautuva alku eli ekolokero, turvapaikka jossa rakentaa tulevaisuutta ja tarpeittensa mukaista järjestystä vastavuoroisesti kumppaninsa kanssa. Oli turvapaikka, jonne myös vetäytyä haavojaan nuolemaan – se riitti kaikkien tarkoitusten, joita on loputon määrä, MINIMIKSI. Jakoavaimella on yleensä vain yksi käyttötakoitus, ELÄMÄLLÄ niitä on loputon määrä, yhtä loputon kuin on erilaisia ihmiselämiäkin ja ihmisillä mielekästä tekemistä. On siis TARKOITUSHAKUISUUTTA – toivoa voi vaikka rauhaa ja rakkautta kaikille, ihmetellä ahdasmielisyyksiä, mutta myös ryhtyä tekoihin, joilla panna hyvänsä kiertämään.

  2. Kiitos paljon, Leo! Hyvä pointti! Jos elämän tarkoitusta pohtii funktionaalisesti eli ”käyttötarkoituksen” näkökulmasta, näköalat ovat laveat, elleivät rannattomat, toisin kuin esimerkiksi jakoavaimen tapauksessa. Elämäänsä voi käyttää niin moneen, mutta on mahdollista myös ajatella, että jotkin ”käyttötarkoitukset” ovat parempia tai ensisijaisempia kuin toiset.

  3. Niin, silloin on varmaankin kyse erilaisista vakaumuksista, joissa on moraali ja arvomaailma yhdistettyinä. Itselläni on lähinnä humanistis-luonnontieteelinen yhdistelmä, ”vakaumus” eli, en usko varmuuksiin vaan todennäköisyyksiin sekä ihmisten ulostuloihin omista asemistaan, jotta monologeista voisi avartua dilogeja. Kun ”panee hyvänsä kiertämään”, sillä käsittääkseni kukin meistä voi tekojen kautta, jopa vain kirjoitustenkin ja kannanottojen kautta, esittää ” oman parhaansa” – siinä yleensä on moraali mukana sekä ihmisarvon tunnistus, jopa sen koettelu.

    terv. Leo

  4. Osaisitko sanoa, miten yhdistää ihmisen eksistenssi ja emergentti materialismi (heikko emergenssi). Eli miten evoluutio on tuottanut uusia olemisen tasoja, emergentteinä ilmentyminään ja lopulta ihmisen, ihmisten keskinäisen kommunikoivan maailmatietoisuuden)? Joka myös sitten ikäänkuin edellyttää tarkoituksen tasolla esim. tasa-arvoisuuden – ja planeetastamme huolehtimisen- tarkoituksellisuuksia – näitä SYVÄTIETOISUUDEN ilmentymiä.

    terv. Leo

  5. Hei Leo! Tämä ei alkuunkaan riitä vastaukseksi kiinnostavaan ja monitahoiseen kysymykseesi (jota olen myös itse aika usein pohtinut) vaan ennemmin kyse on vastaamisen alkuehtojen tapailusta. Joka tapauksessa voisi sanoa, että näyttää suurin piirtein tältä: universumista voi syntyä elämää, joka on tietoista ja joka kykenee eettiseen, esteettiseen ja – paremman ilmauksen puutteessa – syvähenkiseen ajatteluun. Ainakin ihminen näyttäisi olevan tällainen olento. Ihminen näyttäisi myös jossain määrin kykenevän toimintaan, jossa eettisiä ja esteettisiä ja muita merkitysnäkökohtia otetaan huomioon. Mitä tämän pohjalta pitäisi ajatella universumin luonteesta? Monen mielestä parhaalle tieteelliselle tutkimukselle ja näytölle perustuva käsitys on, että maailmankaikkeus on pohjimmiltaan fysikaalinen eli aineellinen ja fysiikan lakien mukaan enemmän tai vähemmän ennustettavasti käyttäytyvä. Kuten todettu, tällaisesta fysikaalisesta perustasta voi kuitenkin ”sikiytyä” ja kasvaa myös arvoja ja merkityksiä ”tunnistavia” ja sommittelevia olentoja. Herää jatkokysymys, missä määrin se mahdollisuus, että ihminen kykenee ajattelemaan ja kokemaan arvoja ja merkityksiä, on pohjimmiltaan universumin fysikaalisiin ominaisuuksiin ja mahdollisuuksiin kuuluva piirre. Jotkut (mm. Donald Davidson) ovat ehdottaneet, että fysikaalinen ja se, mitä kutsutaan henkiseksi, ovat (jollain vielä tuntemattomalla tavalla) yhden ja saman asian eri puolia tai ominaisuuksia.

  6. Siinä fysikaalisuudessa, on vaarana ”fysikalistinen” reduktio, kuten tietoisuudessamme on vaarana liiallinen subjektiivisuuden (henkisyyden) korostus. Lyhyesti ymmärrettynä, kait voisi asteittaisen emergenssin, ”Evoluution logiikkana” ( Torday Rehan, Evolution, The logic of biology) nähdä olevan se SILTA aineesta asteittaiseen tietoisuuden ilmenemiseen. Nuo kirjoittajat kuvaavat lähinnä selkärankaisten maihinnousua ja keuhkojen kehitystä tiettyjen geeni-kahdennusten avittamina. Aivojen kehityshistoria odottaa vielä päivittäjiään.

    Yksi tapa lähestyä ”täälläolomme” arvoitusta on lähteminen aivan molekyylitasolta. Näitä reittejä ovat elämän synty kuivalla maalla, jota tukee ns. formamidi-hypoteesi, yksinkertaisimpana amidilähtökohtana aminohapoille ja siitä jatkunut Rna – maailma. Toinen taho sijaitsisi turvassa meteoripommituksilta alkumerien syvyyksissä joissain emäksisten purkausaukkojen huokosissa, joissa tosin veden läsnäolo hajottaisi helposti syntyvät aminohapot. Sitten olisi iso happaus prokaryootti – yksisoluisiin (n.3,5mrdv.) ja monisoluisiin eukaryootteihin ( n. 2,1mrdv.). Edelleen ensimmäisiin maaeliöihin (370milj.v.). Kuljin tätä tietä vuosikausia ja sain kyllä pohjatiedot joihin on mukava välillä palailla.

    Toinen tapa on ilmeisesti lähteä suoraan ”täälläolosta” annettuna kuten Husserl ja Heidegger tekivät. Tällöin käsitteet kylläkin epätarkentuvat, mutta ovat lähempänä omaa elämismaailmaamme sekä inhimillisiä kykyjämme esim. kommunikaatiovariaatioiden runsautena (Habermans). Vain ihminen tietoisuutensa prisman kautta antaa käsitteellisiä merkityksiä olioille, ja ilmiömaailmansa kartan avulla kykenee ikäänkuin irtaantumaan tästä välittömästä sidoksestaan, kadottamatta samalla ”suunnistuskykyään”. Merkitysten ja arvojen antajat ja keksijät toiminevat suunnannäyttäjinä alueella, jota kutsut syvähenkisyydeksi ja, jota olen omissa ”kehitelmissäni” kutsunut elämismaailman ulkokehänä ja sen laajentajana syvämaailmaksi ja syvätietoisuudeksi. Thoreaun ”Elämää Metsässä” – ei ajatuksiltaan vanhene kuten ei Martin Luther Kingin sanoma demokratian, oikean sellaisen, tulon ”pitkästä kaarestakaan”. Kulkumme ei ole ennalta määrättyä, mutta meillä näin ”tuhoisan pitkälle edistyneinä” näyttäisi olevan sekä riskit että vastuut. Näistähän olet blogeissasi kirjoittanutkin.

  7. Kiitos Leo! Tuo mainitsemasi fysikaalinen reduktionismi on kimurantti ja monitahoinen juttu ja sitä voi hahmottaa monella tavalla. Seuraava tarkastelu voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta se pyrkii lähestymään reduktionismin ongelmaa: Kielellisen ajattelun lisäksi on olemassa muitakin ajattelun muotoja kuten kuvallinen ja musiikillinen ajattelu. Ainakin kielellinen ajattelu (ja mitä luultavimmin muukin ajattelu) erottaa ihmistä merkittävällä tavalla muista eläimistä. Kieli taas on opittu kulttuurituote, vaikka keskustelua on käyty myös synnynnäisen ja universaalin ”ajattelun kielen” olemassaolosta (mm. J. Fodor ja N. Chomsky). Matematiikan ja logiikan totuudetkin, joita sanotaan välttämättömiksi eli tosiksi kaikissa mahdollisissa maailmoissa, ilmaistaan jollakin kielellä. Välttämättömistä totuuksista voidaan kuitenkin sanoa, että vaikka niitä ei koskaan ajateltaisi tai ilmaistaisi, ne ovat aina ja kaikkialla tosia. Esimerkiksi lauseet ”1 + 1 = 2” ja ”jos p, niin p” ovat tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Muista kielellisistä ilmauksista, jotka eivät ilmaise välttämättömiä totuuksia, kuten ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu”, taas tuntuu luontevalta ajatella, että ne edellyttävät fysikaalista maailmaa, kuten aurinkoa, planeettaa, kuuta, elokehää, ihmisiä, aivoja, kieltä ja kulttuuria (joka on monin tavoin aineellista ja aineeseen perustuvaa). ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu” -ajatus saattaisi kenties olla mahdollista palauttaa ja pelkistää fysikaaliseen perustaansa – esimerkiksi ajattelijansa erityiseen aivotilaan. Sen sijaan matematiikan ja logiikan totuuksien palauttaminen ja pelkistäminen fysikaaliseen on ongelmallisempaa. Fysikaalinen reduktionismi on matematiikan ja logiikan tapauksessa erityisen ongelmallista juuri siksi, että matematiikan ja logiikan totuudet ovat tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Ne ovat siis tosia riippumatta siitä, millainen fysikaalinen todellisuus on tai jopa onko fysikaalista todellisuutta lainkaan olemassa.

  8. Fysikaalinen maailma todellisuuden ja universumimme aineellis-energisenä lähtökohtana, tietenkin tuottaa ja on tuottanut myös elävät olennnot yhtenä ”erityispiirteenään”. ELI ei ole mitään siitä täysin riippumatonta. Itse uskon, että myös ideaalikielillä, ns. ideoiden maailmalla, on lähtökohtansa siellä ajallisesti etäisissä sumeerien ja babylonialaisten käytännön laskelmissa, sekä numeerisissa että puhekielen kirjoitusmerkki-vastineissa. Nämä, yhdessä kehittyneinä, ovat avartaneet ihmisten tietoisuutta esim. taivaankappaleiden liikkeistä. Geometriaa tarvittiin jo kauan ennen algebraa, tarvittiin ajanlaskua ja kylvöjen ajoituksia – ja tietenkin myös ”kansalaisten” verollepanomerkintöjä. Platonilainen katsomus on itselleni vieras, kuten ne varmuudet ja totuudetkin, jotka ”pätevät kaikissa mahdollisissa maailmoissa”. Tässä eksyttiin mielestäni kauas siitä alkuperäisestä IHMISEN, siis ”täälläolijan” tilanteesta, häntä eivät nämä varmuudet lohduta.

    Tietoisuutemme edustajina matemaattiset symbolit ovat toki tärkeitä (formaalin logiikan syllogismit ja tautologiat vähemmässä määrin). Toisin kuin yleensä näytetään uskovan, luonnotieteidenkään edistys ei perustu varmuuksien etsimisille. Richard Feynmanin sanoin;” Emme koskaan pääse luontoa todennäköisyyksiä ja/tai niitten neliöitä lähemmäs”. Käsitteiden, myös matemaattisten, sekä asettamiemme kysymysten kautta, voimme saamiemme ”vastausten” perusteella tarkentaa tietämystämme, mutta emme kiinnittää sitä absoluuttiseksi olemiseksi – periaatteessa kaikki käsitteelliset rakenteemme ovat HYPOTEETTISIA ja niitä voi tarkentaa loputtomiin. ” Mikään määrä empiirisiä kokeita ei riitä todistamaan, että olen oikeassa, mutta yksikin koe voi todistaa, että olen väärässä” (A.Einstein) . Meillä on kartta, jonka avulla suunnistaa ja arvuutella mitä tulee vastaan, mutta kartta ei ole sama kuin tapahtumamaisema, vaikka korkeuskäyrät olisivat täysin yhteneväisiäkin.

    En siten juurikaan piittaa ”kaikista mahdollisista maailmoista” – vaan niistä , jotka todella ovat toteutuneet ja esim. evoluution muodossa toteuttaneet sen ”yritys – erehdys – oivallus” – polun tai pikemminkin sen polut, jotka ovat johtaneet erilaisten luontokatastrofien ”opettamina” ja koulimina meihin ihmisiin asti. Nämä omassa universumissamme , sen alkuainetuotosten ja tähtipölykertymien, kertymäkiekkojen, ja auringoiksi syttyvien ympäristöjen elämäkehät ovat varsin riittäviä, sellaisina kuin ne ovat olleet evolutiivisessa aika-avaruudessa Telluksemme lajien syntykehtona olleet, ikäänkuin ”toteutumistaan odottavina”, vaikkakin ilman mitään Suurta Suunnitelmaa. Tätä Biologista SILTAA yritin edellä rakentaa sen puhtaan fysikaalisuuden ja puhtaan tietoisuuden ideoiden välimaastoon.

    PS. Tietoisuus epistemologisena, tieto-opillisena ilmiönä, voisi vertautua mahdottomuuteen kääntää vasen käsi oikeaksi 3-ulotteisessa tilassa. Tietoisuuden ”kova ongelma” lienee juuri tässä, mikään määrä tietoa näkemisen neurologiasta ei auta ymmärtämään näkemisen kokemusta, meiltä puuttuu se ”ulottuvuus”, jossa kääntäminen voisi tapahtua – tämä tuli mieleeni asiaa pohtiessani.

  9. Hei Leo! ’Mahdolliset maailmat’ on hieman kömpelöltä kuulostava tapa puhua modaalikäsitteistä eli mahdollisesta, mahdottomasta ja välttämättömästä. ’Skenaario’ voisi olla jossain tapauksessa sujuvampi ilmaus. Joka tapauksessa erilaisten mahdollisuuksien tarkastelu on tieteellisen tutkimuksen ja käsitteellisen ymmärtämisen kannalta tärkeää.

  10. Viitasin omaan lauseeseesi – – – ”että matematiikan ja logiikan totuudet ovat tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa”. – – siinä hyvän kirjoituksesi loppuosassa,. Kyllä tuollaista ilmaisua käytetään – ei niinkään skenaariota, joka viittaa tulevaisuus – näköaloihin. Mutta lienenpä ilmaissut oman ”skenaarioni” riittävällä selkeydellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja toimii vastuullisuus- ja eettisyysjohtajana Vaasan yliopistossa.