Puutetta on rahasta, työntekijöistä ja solidaarisuudesta. Hyvinvointiyhteiskuntaa uhkaa myös laaja ja epämääräinen kokonaisuus, jota paremman ilmauksen puutteessa voidaan sanoa ”ajan hengeksi”. Sille on tyypillistä huoli ja kulutus.

Talous ja ”ajan henki” liittyvät toisiinsa. Hyvinvointiyhteiskunnan edellyttämä verotuksen määrä, nopeasti heikkenevä huoltosuhde, työntekijäpula ja hiipuva talouskasvu herättävät huolta ja epävarmuutta.

Hyvinvointia uhkaavat myös kulutuksen kasvu ja turhan tavaran ostaminen. Tämä väite vaatii perusteluja. Olemmehan tottuneet muun muassa maan hallituksen antamaan ohjeeseen ostaa ja kuluttaa, koska se pitää talouden pyörät pyörimässä ja luo lisää työpaikkoja.

Talouskasvun välttämättömyys ei ole hyvinvointiyhteiskunnan taloudellisten edellytysten kannalta välittömästi epätotta. Talouskasvun korostaminen on kuitenkin ongelmallista, koska se estää muiden näkökohtien vakavasti ottamista. Se on kuin iso korsto, joka taklaa muut pelaajat vaihtopenkille.

Kasvu- ja kulutuspakkoinen talousjärjestelmä uhkaa ihmisten ja koko elokehän tulevaisuutta. Tilannetta pahentaa tehokas mainonta ja markkinointi. Ne jatkuvasti nostavat aineellista elintasoa ja palkkatasoa koskevia vaatimuksia.

Kysynnän ja kustannusten kasvu aiheuttaa vuorostaan hintojen nousua ja ostovoiman heikkenemistä. Aineelliset tavoitteet karkaavat koko ajan kauemmaksi, mutta luonnonvarat ehtyvät ja saastuminen lisääntyy. Tämä noidankehä uhkaa niin ihmisten kuin ympäristön hyvinvointia.

Suomessa ympäristön tila on toistaiseksi hyvä. Tilanne on kuitenkin toinen esimerkiksi Kiinassa, Intiassa ja Brasiliassa, joissa energiaintensiivinen ja saastuttava teollisuus kasvaa nopeasti. Tästä kasvun ”pöydästä” saa pieni Suomikin murusensa.

Talouskasvulle perustunut hyvinvointiyhteiskunta on tullut risteykseen. Sieltä tie näyttää vievän ainakin kahteen suuntaan: 1) vähitellen kasvaviin elintasoeroihin ja luokkayhteiskuntaan sekä 2) luontaistaloutta harjoittaviin omavaraisiin pienyhteisöihin. Siinä missä valtavirta vie ensin mainittuun, monella tavalla ongelmalliseen suuntaan, toinen tie on pienen marginaalijoukon vaihtoehto.

Esimerkkejä jälkimmäisestä ovat erilaiset ekoyhteisöt. Niiden jäsenet jakavat keskenään työn ja toimeentulon. Pienituloisuudesta huolimatta heidän elämänsä on suhteellisen turvattua niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti.

Tällaisten ympäristöä säästävien turvaverkkojen laajamittainen syntyminen vaatisi yleistä paluuta maaseudulle omavaraistalouteen. Epätodennäköistä vai mitä?