Aineellisen hyvinvoinnin vastakohta on köyhyys. Suomessa on ankaraa aineellista köyhyyttä suhteellisen vähän. Pienituloisuus on yleisempää.
Tulot eivät tietenkään kerro kaikkea aineellisesta hyvinvoinnista. Huomioon pitää ottaa myös menot. Esimerkiksi asuntolainaa maksava keskituloinen voi olla taloudellisesti yhtä ahtaalla kuin asumistukea saava pienituloinen.
Suomalaisista 13 prosenttia eli noin 700 000 henkeä oli pienituloisia vuonna 2011. Pienituloisiksi lasketaan ne, joiden käytettävissä olevat rahatulot ovat korkeintaan 1 200 euroa kuukaudessa ja alle 14 400 euroa vuodessa.
Keskiajalla köyhinä pidettiin niitä, jotka olivat ajautuneet yhteisön sosiaalisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Köyhä oli siis yhteisöllisestä elämästä osaton ja yhteisönsä hylkäämä. Mitä lujemmin sitein yksilö kuului perhe-, suku-, kylä- tai työyhteisöönsä, sitä turvatumpaa hänen elämänsä oli niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti. Mitä etäämmälle yksilö oli ajautunut näistä yhteisöistä, sitä varmemmin hänet luokiteltiin köyhäksi (ks. Pauli Annalan kirjoitus ”Fransiskaanisen liikkeen synty talouden näkökulmasta”).
Nykyisinkin köyhyys ja syrjäytyminen kulkevat usein käsi kädessä. Syrjäytymisellä tarkoitetaan yleensä työn ja koulutuksen ulkopuolelle jäämistä sekä muista ihmisistä eristäytymistä.
Mikä estää meitä palaamasta pienyhteisöjen turviin? Esteenä on ensinnäkin pitkälle edennyt työnjako eli yhteiskunnan jakautuminen kapeisiin työ- ja toiminta-aloihin. Sen seurauksena ihmisten osaaminen on eriytynyttä. Useimmat meistä eivät osaa tehdä asioita, joita omavaraisessa pienyhteisössä pitäisi, kuten viljellä maata ja hoitaa kotieläimiä.
Pienyhteisöjen syntyä vaikeuttavat myös rahatalous ja taloudellisen tehokkuuden maksimointi. Joitakin yhteistaloudessa eläviä ryhmiä on kuitenkin syntynyt, kuten Keuruun Ekokylä ja Kivisalon yhteisökylä Pohjois-Savossa.
Maaseudun perhe- ja kyläyhteisöissä monet osasivat tehdä kaikkia maatalon perustöitä. Rahalla oli omavaraistaloudessa suhteellisen vähäinen merkitys. Maatalousyhteisön kyky osallistaa ihmisiä ja pitää huolta kaikista jäsenistään perustui yhteiseen osaamiseen ja luontaistalouteen.
Yliopistoyhteisön jäsenillä, tutkijoilla ja opettajilla on syvällistä tietämystä omilta erityisaloiltaan. Tieteellinen tieto ei kuitenkaan riitä yhteisöllisen elämäntavan perustaksi. Omavaraisessa pienyhteisössä pitäisi osata maatöiden lisäksi muun muassa ommella vaatteita, rakentaa ja korjata taloja sekä tehdä työkaluja.
Kädentaitojen osaajia on toki yliopistollakin. Niiden, peltomaan ja rakennusten lisäksi omavaraiseen ”yliopistokommuuniin” tarvittaisiin halua elää yhteisöllisesti. Sellaista halua kuitenkin puuttuu. Nyky-yhteiskunnassa työn ja yksityiselämän erottaminen on juurtunut syvälle.
