Tutkimuksen tekemisen tekniset ja hallinnolliset olosuhteet ovat siis muuttuneet. Myös yliopistojen ilmapiiri on muuttunut sekä hyvässä että pahassa. Tutkimuksen tekeminen sinänsä on kuitenkin varsinkin ihmistieteissä säilynyt suurin piirtein ennallaan.
Internet mullisti tutkimukseen liittyvän tiedonhaun ja -välityksen 90-luvun alussa. Se teki tutkimusaineistojen hankinnasta entistä nopeampaa ja helpompaa, mutta sillä on myös varjopuolensa. Tutkijana on lannistavaa havaita, että monista tuoreilta tuntuneista ideoista ja kysymyksistä on jo kirjoitettu tavattoman paljon. Kirjoittajille Internet on korvaamaton tiedon ja kielen tarkistusväline.
Aloitin tutkimusavustajana Helsingin yliopistossa vuonna 1993. Silloinkin oli paljon väitöskirjatutkijoita, mutta tohtorituotannon määrä on voimakkaasti kasvanut 90-luvun alusta. Tohtorintutkinnosta ei ole tullut akateemista päätutkintoa, kuten jotkut kollegani vitsailivat, mutta tutkinnon kiilto on hieman haalistunut ja hyvä niin. Tutkimustyöstä on karissut turha glooria. Tutkimusjulkaisujen määrä on voimakkaasti kasvanut ja yksittäisen tutkijan mahdollisuudet seurata tarkasti oman alansa, saati muiden alojen kehitystä ovat kaventuneet.
Ensimmäinen muistikuvani yliopistossa tehdystä työajanseurannasta on 90-luvun puolivälistä. Aluksi pyydettiin kirjaamaan tehdyt työt yksityiskohtaisesti kahden viikon ajalta, mikä tuntui älyttömältä, ja lomakkeisiin vedettiin lukuja hihasta. Nykyinen jatkuva työajan seuranta ei vaikuta juuri fiksummalta ja edelleen vedetään lukuja hihasta. Sekalaisen seuranta-, raportointi- ja laatutyön vaatimukset ovat lisääntyneet, mutta sen todelliset hyödyt ovat jääneet epäselviksi. On kuitenkin yksi uudistus, joka toi aidosti lisää aikaa tutkimukselle: kokonaistyöaikaan siirtyminen, jonka yhteydessä löysättiin yliopistonlehtorien opetusvelvollisuutta.
Muisteleminen lienee vanhenemisen merkki ja muisti voi pettää. Yhdyn silti kollegojeni arvioon, että pingottaminen ja raportointisälä ovat lisääntyneet yliopistoissa kuten muuallakin. On tärkeämpää, miltä asiat näyttävät kuin miten ne ovat.
Monenlaisen mittaamisen myötä kiireen tuntu ja kilpailu ovat lisääntyneet. Ikävimmässä tapauksessa kilpailu johtaa itsekeskeisyyteen ja itsensä tai muiden vähättelyyn, mutta keskinäisen kunnioituksen hengessä tapahtuva yhteistyö kannustaa ideointiin ja yrittämiseen.
