Pelkkä lukeminen on tuskin järkyttänyt kenenkään mielenterveyttä. Silti jotkut ihmiset uskovat, että pää voi seota liiasta lukemisesta. Tutkija saattaa joskus todeta, ettei lisälukeminen enää edistä hänen tutkimustaan, vaan pikemminkin mutkistaa sitä. Yhä uusiin lähteisiin, kirjoihin ja artikkeleihin perehtyminen ei riitä, vaan tutkijan pitää ideoida ja kirjoittaa myös itse.

Lukeminen on kuitenkin välttämätöntä tutkijan työssä; kunnollista tutkimusta on mahdotonta tehdä tuntematta tieteellistä keskustelua.

On arvioitu, että 90 prosenttia kaikista tutkijoista elää nykyisin. Siksi on ymmärrettävää, että tutkimusten määrä on viime vuosikymmeninä kasvanut monilla tieteenaloilla valtavasti. Tutkimuskirjallisuuden paljous auttaa uusien tutkimusaiheiden ideoinnissa, mutta tekee myös tutkimustyöstä entistä hankalampaa. Tutkijoiden on mahdotonta tuntea kaikkea omalla alallaan tehtyä tutkimusta, saati seurata tarkasti lähitieteiden kehitystä.

Tutkimuksen määrän kasvu tuottaa siis uuden tiedon lisäksi ongelmia. Tutkija, joka haluaa pysyä ajan hermolla, jää helposti vain lukemaan ja toistamaan muiden ajatuksia. Tällaisella katsaustyyppisellä tutkimuksella on toki oma paikkansa ja merkityksensä tieteessä. Yleiskatsausten esittäminen on opetuksen kannalta välttämätöntä. Tieteellisen tutkimuksen päätehtävä on kuitenkin uuden tiedon luominen pikemmin kuin jo esitettyjen tulosten ja ajatusten toistaminen.

Tutkimuksen määrän kasvu ei ainakaan filosofiassa ole samassa suhteessa lisännyt todella tärkeiden tulosten määrää. Tutkimusten suuresta joukosta löytyy kuitenkin joskus myös kultajyviä.

Tutkimuksen määrän lisääntyminen aiheuttaa paradoksaalisesti myös tutkimuksen tekemättä jättämistä. Moni tutkija pohtii aiheellisesti, kannattaako häntä kiinnostavaa kysymystä enää tutkia, kun samaa aihepiiriä on jo käsitelty lukemattomissa muissa tutkimuksissa.

Hyvä tutkija seuraa riittävästi oman alan ja muiden tieteenalojen keskusteluja, mutta uskaltaa myös kysyä uusia kysymyksiä ja etsiä omaperäisiä ratkaisuja.