Jokaisessa maassa lienee omanlaisensa #metoo-keskustelut. Ruotsissa kohistiin Svenska Akademienin ikuisuusjäsenten käytöksestä ja teoista, Suomessa julkisuutta saivat caset Louhimies, Kansallisooppera ja Turun peruskoulujen kaksi musiikinopettajaa. Vaikka mediakeskustelu on nyt tyyntymään päin, pinnan alla kuohuu ja kuplii edelleen – varmasti myös monilla muilla kuin luovilla aloilla.
#metoo osuu sukupolviin eri kulmasta. Minun ikäpolveni naisille tuttuja tilanteita ovat esimerkiksi firman pikkujoulut, joista kannattaa poistua hyvissä ajoin tai ammattikunnan risteilyseminaarit, jonne lähdetään ennemminkin ryyppäämään kuin opiskelemaan. Ryypätessä on helposti tolkku poissa ja arkijäykkyys vaihtuu sulaviin muuveihin niin tanssilattialla kuin muussakin kanssakäymisessä. Tämä kulttuurinen käytös on opittu perusteellisesti jo opiskeluaikojen bileissä, kiltojen saunailloissa ja firmojen ekskursioilla.
Kultainen kuusikymmenluku ja sen jatke seitsemänkymmentäluku toi mukanaan kaikenlaista vapautumista (keskiolut, seksi) ja sen mukaista käytöstä. Vapauden kääntöpuoli vastuu ei aina pysynyt vauhdissa mukana.
Työelämäesimerkkinä tulee mieleen silloinen Venäjänkauppa: viinaa piti juoda, jotta saatiin kaupat Suomeen. Porukan selvin konttasi vessaan kirjoittamaan muistiin, mitä oli suurin piirtein sovittu. Veli venäläinen osasi juomisen, mutta ei Suomipoika paljoa jälkeen jäänyt. Viina ja kähmintä kulkevat käsi kädessä, ensimmäinen johtaa usein toiseen. Myyntimiehet olivat tuolloin yleensä miehiä, mutta tulkeista osa oli naispuolisia. En osaa kuvitella, miten he selvisivät siinä menossa tai mitkä heidän selviytymiskonstinsa olivat.
Eli palatakseni kysymykseeni: mitä #metoosta ajatellaan työpaikoilla ja mitkä ovat jälkimainingit nyt syksyllä 2018? Oletettavasti suhtautumistapoja on monia: dissaus eli arvon kieltäminen (tää nyt ei ole tärkeetä, torjunta (ei meillä vaan ole mitään ongelmia), ylireagointi (yhdestä mokasta ulos), vähättely ja hihittely (akkojen hysteriaa) tai kovistelu (peli on vaan kestettävä). Suosittua lienee myös kuoliaaksi vaikeneminen (jos ollaan ihan hiljaa, ehkä tämä asia lakkaa olemasta). Vakavasti ottaminen (tämä on tärkeä asia) on myös vaihtoehto.
Toimenpiteisiin on varmasti ryhdytty monessa työpaikassa ja hyvä niin. Työpaikalla pitää saada tehdä työtä rauhassa ja ilman häirintää. Yrityksen johdon ja henkilöstöammattilaisten on taatusti vaikea miettiä, miten kohdata asia vastuullisesti, millaisia ohjeita laatia ja miten valvoa ohjeita maalaisjärkisesti. Rohkeutta ja viisautta tarvitaan, koska aihe on tunnepitoinen ja tulee iholle.
On tärkeää, että ihmiset saavat puhua sellaiselle taholle, joka kuuntelee aidosti ja puolueettomasti. Nopeita neuvoja ei välttämättä kaivata, vaan tärkeää on, että joku jaksaa kuunnella, ottaa vastaan ja olla empaattinen. Toipuminen voi alkaa sen jälkeen, pikku hiljaa, jokaisen omassa tahdissa.
Tätä pitäisi varmaan tutkiakin. Miten teidän työpaikallanne asiaa on käsitelty?
Niina Koivunen
(Kuva CC Pixabay)
