Yliopistoomme on tullut uusi lukitusjärjestelmä. Vaikka sähköinen lukko on pelkkää tekniikkaa, sen käyttöön liittyvät kulttuuriset toiminnot ovat puhdasta ihmistiedettä. Kuka saa uuden avaimen, kuka pääsee jonnekin tilaan, kenelle tilat on tarkoitettu?

Lukitun oven takana seisominen ja avaimen haltijan paikalle odottelu toi mieleeni ajan Tukholmassa tohtoriopiskelijana 1990-luvun lopussa. Olin itse Tukholman yliopiston Business Schoolissa, mutta kävin usein seminaareissa KTH:n (Kungliga Tekniska Högskolan) tuotantotalouden yksikössä. Heillä oli hienot tilat ja myös monimutkainen sähköinen lukitus- ja hälytysjärjestelmä. Lukot aiheuttivat jatkuvia käytännön hankaluuksia. Kun kävit käytävällä vessassa, tarvittiin työtilaan paluussa sähköavainta. Ovet olivat raskaita ja kömpelöitä. Hälytysjärjestelmä oli monimutkainen ja turhia hälytyksiä tuli usein. Milloin joku ei päässyt sisälle ja joku toinen edes ulos rakennuksesta. Käytävämallinsa vuoksi rakennusta kutsuttiin jo valmiiksi Sing Singiksi (pahamaineinen vankila Yhdysvalloissa). Lukitusjärjestelmä vahvisti mielikuvaa.

Muistan havainnoineeni Ruotsin ja Suomen eroa tässä turvatekniikassa. Ruotsissa oli erittäin yleistä käyttää turvajärjestelmiä, kun ne Suomessa olivat tuolloin verrattain harvinaisia. Ruotsissa on enemmän varallisuutta, jota pitää vartioida, taisin miettiä, ja vastaavasti enemmän pelkoa siitä, että joku saattaisi sitä varastaa. Siksi turvallisuus, tai oikeastaan turvattomuus, oli niin hyvä bisnes Ruotsissa.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomessakin on siirrytty aikaan, jossa yritysten lisäksi myös yksityiset ihmiset haluavat turvata kotinsa turvajärjestelmillä.

Mutta mitä oikeastaan turvaamme, kun näitä järjestelmiä hankimme? Tukholman insinööreille ei oikein koskaan selvinnyt, mitä piti niin kovasti vartioida ulkopuolisilta. Muutamaa tietokonetta?

Turvallisuusbisnes voi hyvin ja sen tuote on pelko. Ihmisille myydään ensin pelkoa ja sen jälkeen ratkaisu pelon hallintaan.