On tavoitteita, jotka saavutetaan. Ja polkuja ja putkia, joissa kuljetaan ja suoritetaan. Ja nivelvaiheita, joissa ohjaillaan. Etappi etapilta. Siistiä, kivutonta, tehokasta. Jatkuvasti. Vauvasta vaariin.

Mutta eihän se niin ole.

Epävarmuus, päämäärättömyys, sirpaleisuus, onnistumiset, epäonnistumiset, isot oivallukset, pysähtymiset, välillä uuden suunnan haku, kompassikin hukassa. Ja entä ne kaikki kinkkiset ja kipeät mielen dissonanssit, jotka ovat edellytys uuden oppimiselle.

Ja ne hankalat mulkerot (viittaan minäkin LUT:n mainokseen) halutaan pois häiritsemästä, kun kiihdytetään kohti upeaa uraa. Toisaalla taas tuore lukiobarometri kertoo uupuneista nuorista jo ennen korkeakoulua.

Pitäisikö se, ettei oppiminen ole mitenkään helppoa meistä monellekaan jotenkin taas normalisoida? Että opiskelu on raskasta ja vaatii ponnisteluja ja aikaa. Ja myös siksi oppiminen ja uuden oivaltaminen on niin mahtavaa.

Myös mestari on noviisi jossain. Aloitapa vaikka uusi kieli tai soitinharrastus.

Sanna Eronen

Kirjoittaja toimii digitaalisen opetuksen valmentajana Vaasan yliopistossa sekä Higher Education Learning Lab -hankkeessa korkeakoulupedagogisen koulutuksen kehittämisen parissa.