Korkeakouluissa keskustellaan yhä enemmän pedagogisten taitojen kehittämisestä. Samaan aikaan kun peräänkuulutetaan opetuksen laadun kehittämistä, opettajien pedagogiset taidot on sidottu pätevyysvaatimuksiin ja työn arviointiin.

Parhaimmillaan pedagoginen koulutus antaa uusia työkaluja opettamiseen ja oppimisen tukemiseen sekä lisää opettajien työn iloa ja hyvinvointia. Pahimmillaan se voi muuttua aikaa vieväksi suorituksenomaiseksi pakkopullaksi.

Yhteisiä malleja etsimässä

Vaasan yliopistossa opettavilta edellytetään 25 opintopisteen laajuisia pedagogisia opintoja. Opiskeluun kuluvaa aikaa saa sisällyttää työsuunnitelmiin ja aikaa opintojen keräämisen on kolme vuotta. Kun omassa yliopistossa ei ole vahvaa kasvatustieteen perinnettä ja yksikköä omasta takaa, yksi vaihtoehto on yhdistää voimat alueen korkeakoulujen kanssa.

Meiltä osallistutaan ahkerasti moniin eri tahojen järjestämiin opettajakoulutuksiin ja kerätään osaamista eri verkkototeutuksista ja lähipäiviin osallistumisesta. Viime syksystä alkaen Higher Education Learning Lab -hankkeen myötä myös paikallinen korkeakoulupedagoginen kouluttautuminen on ollut aktiivista.

Minun vai meidän opetus?

Vahvan substanssiosaamisen rinnalla tarvitsemme yhä enemmän opetus- ja ohjausosaamista sekä yhteisopettajuuden taitoja. Avoimuus ja yhteinen suunnittelutyö on tärkeää, jotta pienemmistä palasista saadaan linjakkaita kokonaisuuksia ja päällekkäisyyksiltä vältytään.

Kysymys kuuluukin, miten yliopistopedagoginen koulutus tukee opetuksen yhteiskehittämistä. Miten opetusosaaminen saadaan koko työyhteisön voimavaraksi ja hyvät käytänteet jakoon? Pelkkä kouluttautuminen ei riitä, vaan tarvitaan yliopiston läpileikkaavia opetuksen kehittämisen rakenteita, joissa avoimuus ja yhdessä tekeminen on arvossaan.

Jenni Kantola ja Sanna Eronen

Kirjoittajat toimivat yliopisto-opettajana ja digitaalisen opetuksen valmentajana Vaasan yliopistossa sekä Higher Education Learning Lab -hankkeessa korkeakoulupedagogisen koulutuksen kehittämisen parissa.