Ruoan tuotannossa palaa hukkaan valtava määrä resursseja ruoan matkatessa pellolta erilaisten tuotanto- ja valmistusvaiheiden kautta kauppaan, kuluttajien pöytiin ja sitten kuitenkin roskiin. Maanviljelys vaatii maa-alaa, koneiden käyttöä sekä lannoitteita. Teollinen ruoantuotanto perustuu käytännössä öljyyn ja fossiilisiin polttoaineisiin. Ei siis ole yhdentekevää päätyykö ruoka roskiin vai lautaselle. Ja samaan aikaan kun kolmasosa – jopa puolet – syötäväksi kelpaavasta ruoasta heitetään pois, niin Suomessakin osa ihmisistä taistelee saadakseen ruokaa pöytään.
Vaikka ruokahävikki on saanut osakseen huomiota, käyty keskustelu on keskittynyt pääasiassa kuluttajan ympärille. Lehdistä on voinut esimerkiksi lukea, kuinka jokainen voi arjen ratkaisuillaan vähentää hävikkiä, säästää rahaa ja luontoa.
Vaikka kuluttajien ohjeistaminen on tervetullutta, niin samalla laajempi näkökulma ruokahävikkiin on jäänyt liian vähälle huomiolle. Kuluttajat eivät nimittäin ole ainoita, jotka heittävät pois ruokaa, vaan suuria määriä hävikkiä tulee tuotantolaitoksista ja ruokakaupoista. Näin ollen ruokahävikin vähentämiseksi toimia tarvitaan kaikilta ruokaketjuun osallistuvilta.
Kun jokainen suomalainen heittää roskiin keskimäärin 23 kg ruokaa vuodessa, vähittäis- ja tukkukauppojen ruokahävikin on arvioitu olevan 65–75 miljoonaa kiloa vuodessa, eli noin 12–14 kiloa jokaista suomalaista kohti. Joten vaikka ruokakaupat eivät ole merkittävin ruokahävikin tuottaja, on myös kaupoissa mahdollista vähentää hävikin määrää. Kansainvälisessä tutkimuksessa onkin todettu, että kuluttajien lisäksi ruokakaupoilla on länsimaissa suuri rooli kokonaishävikin vähentämisessä.
Aihe on herkkä, sillä ruokahävikistä käytävä keskustelu on perinteisesti koettu ennemmin uhkaksi imagolle kuin mahdollisuudeksi kehittyä ja parantaa omia prosesseja. Samasta syystä asiaa on ollut myös hankala tutkia. Usein keskustelu on ohjautunut takaisin kuluttajiin, kun on esitetty, että kuluttajien vaatima hyvä palvelu ja laajat valikoimat aiheuttavat väistämättä ruokahävikkiä.
Suomessa ja Euroopassa ruokakauppaketjut ovat myös esitelleet toimia, joilla kuluttajat voivat vähentää omaa hävikkiään sen sijaan, että olisivat itse pyrkineet aktiivisesti vähentämään kaupoissa syntyvää hävikkiä. Ympäristötietoisuuden kasvun ja ekologisuuden arvostuksen myötä tämä on kuitenkin hiljalleen muuttumassa. Kaupat ovat aktivoituneet miettimään, kuinka hävikkiä voitaisiin vähentää.
Kauppojen lisäksi varjoon on jäänyt ruoan tuottajien rooli ruokaketjussa. Kesän lopussa virinnyt taistelu pelloille mätänevien kukkakaalien puolesta on osoitus siitä, että parantamisen varaa on. #Kukkakaalitalkoilla ruoan tarjonnan ja kysynnän epäsuhta tuotiin suuren yleisön tietoisuuteen.
Koko kampanja sai alkunsa Vaasasta, kun paikalliset kuluttajat kokosivat voimansa yhteen ja päättivät pelastaa kukkakaalisadon, joka uhkasi jäädä pellolle liian alhaisen tuottajahinnan vuoksi. Myynti organisoitiin ennakkotilauksiin perustuen suoramyyntinä REKO-renkaissa, jolloin tuottaja sai oikeudenmukaisen korvauksen työstään.
Tuottajien asema ruokaketjussa kytkeytyy maatalouden tukijärjestelmiin ja ruoan hintaan. Tukijärjestelmien tavoite on hyvä, mutta lopputulos pahasti epäonnistunut, kun ruokaa joudutaan jättämään pelloille mätänemään. Järjestelmä kannustaa viljelemään, mutta satojen samanaikainen kypsyminen ja matalat tuottajahinnat saavat aikaan tilanteen, jossa viljelijä ei saa kohtuullista korvausta. Kukkakaalitalkoiden suuri suosio on osoitus yhteisöllisyyden voimasta. Mukana oli viljelijöitä, perinteisen median ja sosiaalisen median vaikuttajia, kaupan edustajia sekä kuluttajia.
Jos ja kun ruokahävikkiä halutaan vähentää, on tärkeää tarkastella sitä koko ruokaketjun näkökulmasta, systeemisellä tasolla. Jokainen kuluttaja voi osaltaan vaikutta siihen paljonko ruokaa menee roskiin, mutta taistelua ruokahävikkiä vastaan ei voi eikä saa jättää yksin kuluttajan harteille. Näin ollen kuluttajien ohjeistaminen ja kannustaminen ei pelkästään riitä, vaan kaikki toimijat on saatava mukaan.
Tämän kertaisina kirjoittajina ovat väitöskirjatutkija Lotta Alhonnoro sekä tutkijatohtori Hanna Leipämaa-Leskinen.
