Tieteen kehittämisen sijaan – todetaan (ks. Heikki Patomäki Acatiimissä ) – olemme keskellä hallinnollista, ylhäältä alaspäin tulevaa vanhakantaista sorvausta. Yliopiston ja tieteen ideaa ymmärtämättömät, yksinkertaiseen budjettilaskentaan ja hallintoon tottuneet toimijat nostavat vaateensa omaa linnaansa puolustaen tulevaisuuden rakentamisen sijaan.

Olen kriittisyyden tarpeesta samaa mieltä. Mutta samalla olen sitä mieltä, että suomalaisen yliopisto- ja siihen liittyen myös korkeakoulutusjärjestelmän – pitääkin muuttua. Yliopistoihin, tutkimukseen sekä tieteelliseen koulutukseen liittyvät muutokset pitää kuitenkin tehdä ymmärtäen mikä itse asiassa on tieteen tieteellisyyden ydintä.

Tiede ei ole säilöttävää, museoitavaa ainesta. Tiede on uuteen tietoon pyrkivää toimintaa. Tieteellinen tieto tekee meidän elämäämme, toimintaamme sekä maailmaa rakentavia ja ohjaavia asioita nähtäviksi, ymmärrettäviksi ja muutettaviksi. Tieteellinen tutkimus sekä kuvaa sitä, mitä ympärillämme on meneillään, nostaa esiin tekijöitä, jotka ylläpitävät ja muuttavat ilmiöiden dynamiikkaa että kurottaa uuteen, vielä näkymättömään todellisuuteen. Tieteellinen tutkimus, tieteellinen tieto perustuu sekä aiemman tutkimuksen tuottamaan tietoon että kykyyn tutkia uudenlaisella tavalla, erityyppisellä aineistolla ilmiöön liittyviä asioita. Tämä avaa myös kyvyn ennakoida ja nähdä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Tieteen onkin sekä kuvattava, avattava, todistettava että ideoitava todellisuutta. Tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta tieteenalajakoja ei voi pitää ikuisesti tietynlaisena.

Ja juuri siksi yliopistojen rakenteen muuttuminen on asia, joka kuuluu tieteen kehittämiseen. Tutkimuksen ja tutkimustulosten määrä on lisääntynyt ja moninaistunut, mahdollisten tutkimusmenetelmäratkaisujen kirjo on lavea. Se tutkimukselliseen ja tieteelliseen ajatteluun liittyvä jako, jolla tieteenalat aikanaan perusteltiin, on jo monimuotoistunut. Kehittyneissä maissa tieteen tuottamien havaintojen ja keksintöjen mahdollistamat uudet ideat ovat myös muuttaneet maailmaamme ja ajattelutapojamme.

Yliopistolaitoksen rakentumisella ja tieteenalajakojen rajojen luomisella on oma historiansa. Kyse ei ole pelkästään tieteellisen tutkimuksen ja tietämisen kehittymistarinasta vaan myös hallinnollisesta ja taloudellisesta jaosta ja toimintaa ohjaavasta koulutusrakenteesta. Suomessa tutkintomääristä käytävät neuvottelut perustuvat edelleen tieteenalajakoihin vaikka moni- ja poikkitieteellisyys sekä uudenlaiset tieteiden väliset tutkimuskentät sekä – ryhmät ovat tieteellisen tutkimuksen dynamiikkaa.

Muuttuvassa maailmassa yliopistojen olisikin itse nähtävä tieteen ydin eli kyky uuden tiedon tuotantoon, ilmiöiden ja merkitysten jäsentämiseen, ja kokonaisuuksien hahmottamiseen. Muutosten pelkäämisen sijaan meidän tulisi luottaa tieteellisen toiminnan perustaan: erityyppisen tiedon tuotanto- ja ymmärtämiskykyyn. Tämä edellyttää usein uudentyyppistä organisoitumista, valintoja ja halua tieteellisten tutkimustulosten ja tieteen kentän avaamiseen sekä tieteenalajakojen uudenlaiseen kohtaamiseen.

Tieteenalajakojen sijaan on ymmärrettävä ilmiökenttää ja sen – kenties uudenlaista, poikkeuksellista – dynamiikkaa. Tästä näkökulmasta vuodenvaihteessa tutkimusryhmien kanssa käyty keskustelu Vaasan yliopiston uusista painoaloista ja niiden avaamasta moni- ja poikkitieteellisestä kohtaamisesta onkin erittäin lupaavaa.

Suvi Ronkainen
Senior Advisor