Vuosi sitten Vaasan yliopiston Johtoajatus-blogissa kirjoitin yksityisestä ja julkisesta sektorista työskentely-ympäristönä. Silloin olin keltanokka julkisella sektorilla työskenneltyäni puoli vuotta yliopistomaailmassa yli 20 vuoden yksityissektorivuoden jälkeen. Blogissani väitin, että yksityinen ja julkinen sektori eivät voi olla kolikon kaksi puolta, sillä kummallakin sektorilla tuloksen tekevät ihmiset. Se, kuinka merkitykselliseksi he kokevat työnsä, miten heidät saadaan näyttämään parastaan niin yksiköinä kuin tiimin jäseninä, ei ole kiinni sektorista. Olenko edelleen samaa mieltä? Voiko julkisen sektorin henkilöstöä johtaa samoja johtamisoppeja käyttäen kuin yksityisellä sektorilla?

”Me professorit emme ole tottuneet olemaan johdettavia. Me professorit emme kaipaa johtamista. On hienoa, että kuuntelet meitä ja viet asioitamme eteenpäin. Tiedonkulku ja yhdessä tekeminen ovat menneet kaudellasi kovasti eteenpäin.”

Nämä kommentit tulevat mieleeni esimerkkeinä akateemisten ihmisten johtamisesta. Soraääniä ja positiivista palautetta. Onko se hyvä vai huono? Mielestäni se on parasta, mitä esimies voi toivoa. Jos palaute olisi vain negatiivista, silloin minun kannattaisi katsoa tiukasti peiliin. Jos palaute olisi vain positiivista, se ei olisi täysin rehellistä. Jotta asiat kehittyvät, tarvitaan niin eriäviä mielipiteitä kuin mukaan heittäytymistä. Niin se on kummallakin sektorilla – julkisella kuin yksityisellä.

Miten johdetaan akateemista huippuasiantuntijaa, jolla on asiantuntemuksensa lisäksi akateeminen vapaus ja vuosityöaika viikoittaisen tuntimäärän sijaan? Tärkeää tässä on niin koko organisaation kuin yksilön ”selkeät sävelet”.

Yksityissektorin tapaan yliopiston toimintaa ohjaa strategia, sen sisältä löytyvät missio, visio, arvot ja strategiset valinnat. Nämä antavat perustan, mitä varten olemme olemassa ja mihin pyrimme. Ne ohjaavat niin johtoa, esimiehiä, asiantuntijoita kuin koko henkilöstöä. Niihin voin esimiehenä nojata, kun johdan akateemista huippuasiantuntijaa. Voin tehdä myös paljon muuta: varmistan tiedon kulun ja arjen sujumisen, kuuntelen ja välitän, luon kehittymismahdollisuuksia, annan palautetta ja sparrausta. Samoihin asioihin pystyin nojaamaan myös yksityisellä sektorilla. Erot johtamisessa sektoreiden välillä ovat raikkaita vivahteita – ja tarpeellisia sellaisia.

Näin pääsiäisen aikaan mieleeni tulee paimen-sana. Henkilöstön itseohjautuvuus on nykypäivän työelämätaito. Mutta tarvitsemme myös paimentamista sanan positiivisessa merkityksessä. Se on suunnan näyttämistä, kaikkien mukaan ottamista, jokaisesta yksilöstä välittämistä. Sitä on johtaminen.

Helinä Saarela
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston laskentatoimen ja rahoituksen yksikön dekaani

• Lue myös 4/2019 julkaistu Helinän blogikirjoitus ”Kolikon kaksi puolta – vaiko yksi ainoa puoli?”