Moni asia on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana ollut yliopistoissa murroksessa. Tartun seuraavassa niistä kolmeen liki tasatahtia vahvistuneeseen trendiin: digitaalisuuteen, kansainvälisyyteen ja sidosryhmäyhteistyöhön.

Kaikki kolme näkyvät yliopistolaisten arjessa monin tavoin, mietimmepä arkisia opetustilanteita, tutkimushankkeiden perustamista tai vaikkapa tutkimuksen tulosten raportointia.

Digitaalisuuden aiempaa monipuolisempi hyödyntäminen, vahvistunut kansainvälisyys ja entistä tiiviimpi sidosryhmäyhteistyö kaikki valtaosin rikastuttavat tutkimusta ja opetusta.

Kriittiselle pohdinnalle on silti sijansa. Kuinka yliopistojen sivistystehtävä pärjää murroksen melskeessä?

Digitalisaatio on muuttanut opetuksen luonnetta, sillä myös yliopistot ovat nyt aiempaa vapaampia ajan ja paikan rajoitteista. Esimerkiksi digitaaliset oppimisympäristöt, tutkimusaineistojen digitointi ja erilaiset digitaaliset vuorovaikutus- ja palautealustat ovat muokanneet akateemisen työn ja opiskelun luonnetta. Se, millaisia vaikutukset pitkällä aikajänteellä ovat esimerkiksi opiskelijoiden ja opetushenkilökunnan vuorovaikutukseen, on vielä näkemättä.

Välittyykö sivistys entiseen tapaan, jos kontaktista opiskelijoihin tulee jopa voittopuolisesti teknologiavälitteinen?

Tutkijoilta edellytetään entistä enemmän kansainvälisyyttä niin ulkomaisina mobiliteettijaksoina kuin maiden ja mantereiden rajat ylittäviin tutkijaverkostoihin liittymisen ja kansainvälisen julkaisemisen muodossa. Yliopistot ovat kansainvälistyneet myös ulkomaisten opiskelijoiden ja henkilökunnan myötä. Kansainvälisyys on tieteen elinehto, mutta sen voimallisuudella voi olla myös kääntöpuoli.

Onko suomen kielen asema sivistyskielenä vaarassa, kun käytössä olevat menestyksen mittarit ajavat tutkijoita julkaisemaan vain englanniksi?

Tutkijoiden työltä edellytetään entistä suurempaa, mitattavissa ja osoitettavissa olevaa vaikuttavuutta niin tieteenalojen sisäisesti kuin suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Yliopistojen ulkopuolella tutkijan työn jäljen pitäisi näkyä esimerkiksi innovoinnin vauhdittumisessa, lainsäädäntömuutoksissa ja monenlaisessa muussa julkisen ja yksityisen sektorin kehittämisessä. Tieteen sisällä työmme pitäisi kerätä runsaasti viittauksia kollegoilta ympäri maailman. Tutkijoita kannustetaan hakemaan rahoitusta yhdessä yritysten kanssa ja tekemään niin läheistä sidosryhmäyhteistyötä, että osaa meno jo hirvittää.

Kysytäänkö yliopistoissa jatkossakin tärkeimpiä ja perustelluimpia kysymyksiä – vai lähinnä kysymyksiä, joihin vastaamalla voimme osoittaa olevamme ”ajassa kiinni”?

Miten käy yliopistojen sivistystehtävän, jos tutkimusintresseissä korostuu tiedon välinearvo sidosryhmille?

Helppoja vastauksia esittämiini kysymyksiin ei ole. Tilanne antaa aihetta myös ainakin kolmelle yliopistoihin ja sivistykseen kytkeytyvälle havainnolle.

Digiosaamisesta on tullut osa sivistystä. Tämä ei rajoitu niin kutsuttuihin digivalmiuksiin. Digitaalisten alustojen hyödyntäminen vaatii myös kykyä rajoittaa omia impulssejaan, koskivatpa ne sosiaalisen median tilien jatkuvaa tarkistamista tai suorien sanojen sanomista vaikkapa Twitterissä.

Jotta digitaalisuus palvelee sivistystä, meidän tulee tietoisesti vaalia kykyämme tylsistyä, sillä se on luovuuden lähde. Meidän on myös pidettävä yllä taitoamme olla toisillemme läsnä, sillä se on yhdessä oppimisen ja empatian perusta.

Kansainvälisyys haastaa arkiset työskentelytapamme. Työyhteisöjen moninaistuessa meiltä jokaiselta kysytään joustavuutta, empatiaa ja kulttuurista kompetenssia. Yhteistyön sujuvuus ja akateemisen elämän suola – ystävyys – eivät saa olla vain tulijoiden sinnikkyydestä kiinni.

Samalla kun otamme kaikki mukaan, meidän kannattaa pitää huolta suomen kielen ja siihen pohjaavan sivistyksen vaalimisesta. Suomeksi tutkimusta julkaistaan vain Suomessa, joten tämä asia on omalla vastuullamme.

Parhaassa tapauksessa yhteistyö tutkimuksestamme hyötyvien tahojen kanssa tekee tutkimuksesta laadultaan parempaa: osaamme kysyä relevantteja kysymyksiä, saamme käyttöömme arvokkaita aineistoja ja voimme hyödyntää kentältä löytyvää kokemusperäistä osaamista.

Samalla meidän on pidettävä kiinni siitä, mikä tekee yliopistoista uniikkeja suhteessa muihin toimijoihin. Kriittinen ajattelu, uteliaisuus ja tiedon jano eivät saa kanavoitua vain välinearvon tuottamiseen. Tästä yliopistojen ominaislaadusta huolehtiminen tekee meistä jatkossakin kiinnostavia ja arvokkaita kumppaneita myös sidosryhmille.

Mari K. Niemi
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston Innovaatiot ja yrittäjyys InnoLab -tutkimusalustan johtaja