Ennen opiskeluiden aloittamista en myöskään ollut roikkunut Facessa ja Linkedinin profiilinikin on ihan ala-arvoinen. Joku tädin hautajaisiin lähdössä oleva muija kurkistelee siellä kuvassakin. Mutta kauppatieteen maisteriopinnoista kyllä ehdin haaveilla monta vuotta. Jotenkin se aika tuntui riittävän vain siihen haaveiluun. Kuitenkin, totaalisen kliseisesti, läheisen vakava sairastuminen antoi viimeisen sysäyksen. Nyt tai ei koskaan.

Nyt opiskelijaelämä työn ohessa on täyttä totta toinen lukukausikin pyörähtänyt käyntiin.

Mitkä mietteet? Still alive! Ja Facessa on roikuttu ja blogejakin luettu. Linkedin-profiili on kyllä edelleen täysin ala-arvoinen, mutta ehkä sen korjaamisen aika tulee vielä. Kun hain opiskelupaikkaa tammikuussa 2017, päätin, että panostan pääsykokeeseen niin paljon kuin on kohtuullista siinä elämäntilanteessa, koska jos sillä työmäärällä tulen valituksi, pärjään todennäköisesti opinnoissakin. Osasinpa kerrankin ennustaa jotain (tästä ei ole ollut toistaiseksi mitään hyötyä Veikkauksen peleissä..). Kun tieto opiskelupaikasta kesäkuun alussa tuli, olin järkyttynyt ja onnellinen. Siinä se mahdollisuuteni nyt tarjoiltiin hopealautasella. Koko kesän psyykkasin itseäni ja vältin kaikkea ylimääräistä. Levähdin varastoon. Nyt olen huomannut, että se oli viisas veto. Siviilielämä työn ulkopuolella ei ole loppunut, mutta toki kutistunut. Ihminen pystyy oikeasti aika hämmästyttäviin suorituksiin, kun riittävästi haluaa, myös minä. Vaikka nykyään roikun joskus Facessa.

Parasta koko touhussa on se, että asioita pystyy tässä iässä käsittelemään käytännön elämän kautta. Että miten tämä strategia on oikeasti tehty ja jalkautettu meidän työpaikalla, missä meidän brändäys on mennyt vihkoon tai miten se rekrytointiprosessi sujuikaan aviomiehellä. Toisekseen on ihan mahtavaa olla porukassa, joka on, kuten Anu sanoi, hyvin heterogeeninen. Me työelämässä olevat olemme kuitenkin suurimmaksi osaksi aika suppean piirin kanssa tekemisissä päivittäin ja yleensä vielä samalta toimialalta. Minä ainakin oikein odotan lähipäiviä, jolloin pääsee näkemään ja kuulemaan mitä muualla tapahtuu. Ja kaikilla on sama etu: konkreettinen kosketuspinta opetettaviin asioihin.

Todella mielenkiinnolla olen seurannut Hesarissa vellonutta gradukeskustelua. Eipä aikaakaan kun se on itselläkin ajankohtainen. Onneksi heti alusta asti olemme saaneet pakertaa minitutkielmien parissa, jotta tieteellinen kirjoittaminen tulee tutuksi. Sen verran kauan on vierähtänyt itsellä edellisestä lopputyöstä, että alku tuntui hankalalta, mutta opettajien ja opiskelukavereiden tuella siitäkin selvittiin. Kiitos heille siitä.

Mitä se aikuisiällä maisteriksi opiskelu sitten vaatii? Perselihaksia. Itsekuria. Tahtoa. Huonon omantunnon sietokykyä, kun perhe jää välillä toiseksi. Akateeminen vapaus on tästä LIKE-ohjelmasta kaukana kuin itä lännestä, mutta hyvä niin. Sopii mulle. Opiskeluriennotkin joutuu lähinnä kuvittelemaan oman sohvan nurkassa punaviinilasin kanssa, mutta juhlitaan sitten valmistujaisia kaikkien menetettyjen opiskelubileidenkin edestä. Sen lupaan.

Kirjoittaja:

Petra Jämsä
Liiketoiminnan kehittämisen maisteriohjelman opiskelija

43 –vuotias kahden teinin ja yhden leikki-ikäisen äiti, joka asuu omakotitalossa böndellä. Päätyönään toimii asiakasvastaavana kotimaisen teollisuuden leivissä ja nauttii erityisesti ruotsin kielen puhumisesta töissä. Harrastaa liikuntaa, käsitöitä ja koirien ulkoilutusta ja aina kun ehtii brittisarjoja teeveestä. Marjastaa, koska näin on kotona opetettu. Matkustaa jonnekin aina kun lompsa sen sallii. Haaveilee lukemisesta, koska opiskelun takia se on vähän tauolla.