Enemmin tai myöhemmin tiedonhalua aletaan piirittää. Kosijoita riittää: hyödyntavoittelu, maineen pyynti, vallanhalu. Vaikka tiedonhalu ei välttämättä kaipaa tai ole tyrkyllä suhteeseen, liehittelijöitä on jonoksi asti.
Tiedonhalu ja hyödyntavoittelu voivat muodostaa onnellisen parisuhteen. Hyödyntavoittelu voi jopa ruokkia tiedonhalua. Tämä edellyttää keskustelua ja toisen huomioimista. Suhde on kauhea, jos ylipainoinen hyödyntavoittelu puristaa tiedonhalua nyrkin ja hellan väliin. Tiedonhalu tukehtuu.
Kaavamaisen käsityksen mukaan liiketoiminnassa taloudellisen voiton tavoittelu jyrää muut tavoitteet. Väitetään, että liiketoiminta voi pysyä voittoa tavoittelevana sinkkuna. Tämä näkemys on kuitenkin liioittelua.
Yritystoiminnassakin voitontavoittelu on yhteydessä moniin muihin tavoitteisiin. Voitontavoittelu heilastelee esimerkiksi sen kiinnostuksen kanssa, jotta yrittäjä tuntee toimialaansa kohtaan. Taksiyrittäjää kiinnostaa asiakaspalvelu, rakennusalan yrittäjää upea käsityön jälki. Näin ainakin asiakkaana toivoisi.
Sosiologi Robert Mertonin mukaan tieteen arvot voidaan tiivistää universalismiin, tiedon yhteisomistukseen, pyyteettömyyteen ja järjestelmälliseen epäilyyn. Universalismin mukaan tieteellisten väitteiden arvioinnin tulee perustua yleispäteviin, tutkijan henkilökohtaisista ominaisuuksista riippumattomiin kriteereihin. Tutkijan persoonan tai yliopiston ranking-sijoituksen ei pitäisi vaikuttaa tutkimustulosten hyväksymiseen. Todellisen osaamisen tulisi ohjata yliopistoissa tehtävää työtä, ei onton huippupuheen.
Huippupuheeseen kytkeytyy muitakin yliopistopoliittisia muotivirtauksia, kuten profilointi ja päällekkäisyyksien purkaminen. Nämä rakenneuudistusten virtaukset ovat nyt vahvoja. Monet poliitikot on saatu uskomaan, että yliopistoyksiköiden yhdistäminen ja keskittäminen lisäävät tutkimuksen laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta.
Missä on näyttö siitä, että yksiköiden yhdistäminen ja keskittäminen parantavat tutkimusta? Entä mitä oikeastaan tarkoitetaan tutkimuksen päällekkäisyydellä? Koko käsite on epäselvä.
Tieteellinen tutkimus ei vain vastaa kysyntään, vaan luo sitä vastaamalla joko ihan uusiin kysymyksiin tai vanhoihin kysymyksiin uudella tavalla. Kysynnän luominen ei kuitenkaan välttämättä tapahdu nopeasti, vaan uuden tutkimusidean ja -suunnan arvo saatetaan ymmärtää ja tunnustaa vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Lisäksi tieteellinen tutkimus on aina yksilöllistä – ei massatuotantoa, josta voitaisiin yksiselitteisesti todeta, milloin sitä on yli tarpeen.
On enemmän sääntö kuin poikkeus, että tutkimusyksikköjen yhdistämisen ja päällekkäisyyksien purkamisen perusteet ovat epävarmoja ja kiistanalaisia. Siksi yhdistämis- ja purkamisinnon läpi pitäisi nähdä tämä: tieteellisen keskustelun ja vertaisarvioinnin mahdollistaa juuri se, että saman alan tutkimusta harjoitetaan eri yliopistoissa.
Samassa yksikössä työskentelevien kollegoiden aikaansaannoksia kohdellaan helposti silkkihansikkain. Se kuuluu etikettiin, mutta myös vahvistaa yksikössä vallitsevaa paradigmaa ja ajattelutapaa. Eri tutkimusyksiköiden olemassaolo taas edistää kriittistä keskustelua – ei estä sitä.
Kansainväliseen keskusteluun osallistuminen on tieteelliselle tutkimukselle välttämätöntä. On silti eduksi, jos samoja kysymyksiä eri näkökulmista ja tutkimusympäristöistä tarkastelevia keskustelukumppaneita on myös kotimaassa. Siksi on syytä toppuutella intoa vähentää tutkimusyksiköitä.