Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja Britannian Brexit-äänestyksessä (pää)vaihtoehdot saivat lähes yhtä suuren kannatuksen. Tällaista tilannetta voidaan kutsua kollektiiviseksi moniviehättyneisyydeksi. Siinä kilpailevat näkökohdat vetävät tasaisesti puoleensa kokonaista kansaa tai muuta yhteisöä.
Vaikka kaikki kansalaiset olisivat poliittisilta mielipiteiltään yksioikoisia ja seisoisivat suoraselkäisesti oman ehdokkaansa takana, kansa voi olla kokonaisuutena moniviehättynyt. Näin on käynyt juuri Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Olen aiemmin esittänyt, että moniviehättyneillä yksilöillä on tilanteesta riippuen käytettävissään yksi tai useampia seuraavista päätöksentekostrategioista. Nämä strategiat soveltuvat tapauskohtaisesti myös yhteisöjen päätöksentekoon.
- Synteesin etsintä: uusien ideoiden syntyminen vastakkaisten käsitysten yhdistämisen kautta (a) liittämällä eri vaihtoehtojen osia yhteen uuden kokonaisuuden muodostamiseksi tai (b) luomalla uusi vaihtoehto alkuperäisten vaihtoehtojen innoittamana, mutta ei suoraan niiden pohjalta.
- Vaihtoehtojen poissulkeminen valitsemalla ja keskittymällä yhteen vaihtoehtoon, mikä voi tapahtua uuden näytön perusteella tai sitä kautta, että päätöksentekijä (yksilö tai yhteisö) tarkistaa eri vaihtoehtoja koskevien halujensa voimakkuutta tai uskomustensa vahvuutta.
- Vaihtoehtojen mukaan ottaminen pitäytymällä eri vaihtoehtoihin ja yrittämällä harjoittaa niitä kaikkia.
- Uusien itsenäisten vaihtoehtojen etsintä päättämällä valita alkuperäisistä vaihtoehdoista riippumatonta.
- Passiivisuus: valitsemasta pidättyminen.
Edustukselliseen demokratiaan liittyvien puutteiden ja epäkohtien takia on virinnyt keskustelua suoran demokratian lisäämisestä. Yksi sen muodoista on deliberatiivinen eli julkisen keskustelun demokratia. Siinä voidaan ottaa kollektiivinen moniviehättyneisyys entistä paremmin huomioon. Deliberatiivinen demokratia tarjoaa kansalaisraateineen ja -kahviloineen erityisesti 1., 2. ja 4. strategialle sopivia välineitä.
Brexit-neuvotteluja voidaan käydä monella eri strategialla. Lopputulokseen vaikuttaa paljon se, mikä niistä valitaan. Tässä on erityisen tärkeässä roolissa kansanäänestyksessä hävinnyt EU-myönteinen puoli.
Yhdysvaltain tilanne on toisenlainen. Silti sielläkin on olemassa kansallisen yhtenäisyyden rakentamiseksi monia mahdollisuuksia. Niitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, että kortit ovat vaalivoittajan käsissä.
Voittopuheessaan Donald Trump lupaili olevansa koko kansan presidentti. Hän on voittonsa jälkeen esiintynyt muutenkin sovittelevammin kuin vaalikampanjassaan. Tämä on huomattu ja otettu tyytyväisyydellä vastaan muun muassa osakemarkkinoilla. Sovittelevan vireen jatkuminen tarkoittaisi, että poliittinen pluralismi ja kollektiivinen moniviehättyneisyys otetaan huomioon amerikkalaisessa päätöksenteossa. Kaikki tämä on kuitenkin vielä hyvin epävarmaa.
Länsimaisen demokratian juuret ovat antiikin Kreikassa. Ateenan kaupunkivaltiossa äänioikeutettuja olivat kuitenkin vain vapaat miehet.
Aristoteles piti enemmistön valtaa parhaana poliittisena järjestelmänä, koska siinä pidetään silmällä yhteistä etua. Aristoteles kuitenkin arvosteli eräitä demokratian piirteitä. Hän piti ongelmana sitä, että köyhien määrä ylittää rikkaiden määrän merkittävästi. Se johtaa siihen, että köyhillä (sic) on enemmän valtaa kuin rikkailla. Aristoteles selvästikin epäili kansan syvien rivien harkintakykyä ja poliittista ymmärrystä. Tässä ei ole omena pudonnut kauas puusta, sillä Aristoteleen opettaja Platon epäili samaa:
Eihän kuulu asiaan, että perämies pyytää laivamiehiä asettumaan hänen päällikkyyteensä tai että viisaat tulevat rikkaiden oville. […] jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pystyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen (Valtio VI, 489b-c).
Platon suhtautui kriittisesti kansanvaltaan tai ”hallittujen valtaan” niin kuin hän itse sitä kutsui. Sen sijaan hän kannatti eräänlaista ylimys- ja asiantuntijavaltaa.
Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin demokratian puutteista oli huolissaan Amerikkaan matkannut ranskalainen aatelinen Alexis de Tocqueville. Hän otti käyttöön Demokratia Amerikassa -kirjassaan (1835) kansanvaltaa arvostelevan ilmauksen ”enemmistön tyrannia”. Ilmaus päätyi pian John Stuart Millin Vapaudesta -kirjan (1859) esipuheeseen. Keskustelu enemmistön tyranniasta ei ole sittemmin laantunut, vaan jatkuu tänäänkin.
