Oma perheeni on monikulttuurinen. Lasteni perheet mukaan lukien siinä on jäseniä viideltä mantereelta ja seitsemästä etnisestä taustasta. Tämä on iso muutos edellisiin sukupolviin, joissa kaikki ovat olleet kantasuomalaisia. Muutos on avannut minulle uuden todellisuuden ja pakottanut ajattelemaan monia asioita uudella tavalla. Se on vienyt keskustelemaan Afganistanin sodasta, järjestetyistä avioliitoista Intiassa ja modernista arkkitehtuurista Chicagossa. Oma kokemukseni monikulttuurisuudesta on hyvin myönteinen.
Monikulttuurisuuteen liittyvä poliittinen jakolinja seurailee osittain liberaalien ja konservatiivien välistä jakoa. Samantapainen mielipiteitä jakava kysymys on suhtautuminen maahanmuuttoon. Maahanmuuttoliberaaleja on niin poliittisessa vasemmistossa kuin oikeistossa. Vasemmiston ja varsinkin vihreiden kannattajat ovat kuitenkin maahanmuuttomyönteisimpiä. Maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikki eivät silti ole vain poliittisen äärioikeiston heiniä. Monikulttuurisuuden ideaa voivat arvostella myös maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvat, kuten Pariisista Helsinkiin muuttanut kirjallisuuden tutkija Maïmouna Jagne-Soreau.
Yksi tällaisen arvostelun lähtökohdista liittyy yhdenvertaisuuden ihanteeseen. Kriitikkojen mukaan monikulttuurisessa yhteiskunnassa ihmiset eivät ole yhdenvertaisia, koska heidät erotetaan omiin lokeroihinsa oman kulttuuriinsa, kansallisuuteensa tai vähemmistönsä edustajiksi.
Tällaisen erottelun arvostelijat – kuten Jagne-Soreau – tarjoavat monikulttuurisuuden tilalle postnationalismia. Sen ideana on lakata näkemästä toiset ihmiset vain heidän kulttuurinsa ja etnisen taustansa kautta. Tämä ei tarkoita, että kulttuurierot kiellettäisiin tai häivytettäisiin. Postnationalistit hyväksyvät kaikki Suomessa asuvat kulttuurisesta, etnisestä tai uskonnollisesta taustasta riippumatta suomalaisiksi.
Postnationalistit arvostelevat monikulttuurisuutta siitä, että esimerkiksi somaleja, romaneja ja saamelaisia käsitellään omina ryhminään, sen sijaan että kaikki nähtäisiin yksinkertaisesti suomalaisina. Etnisiin eroihin perustuvalla monikulttuurisuusmyönteisyydellä on hyvä tarkoitus – se, että muita kulttuureja kunnioitetaan eikä syrjitä. Keittiön ovesta astuu kuitenkin toisenlainen syrjintä, jossa ihmisiä jaetaan valmiisiin leireihin: olet joko suomalainen tai sitten toisen kulttuurin edustaja.
Postnationalismin ansiona mainitaan vapautuminen nationalismin lieveilmiöistä, kuten suvaitsemattomuudesta, rasismista ja ääriajattelusta. On selvää, että tämä on ihannekäsitys ja että postnationalismi elää toistaiseksi enemmin ajatuksissa kuin todellisuudessa. Esimerkiksi yksikään puolue ei ole vielä ottanut sitä ohjelmaansa.
Jos postnationalismin ajatusta venyttää yli kansallisvaltioiden, tuloksena on kosmopolitismi. Siinä kaikki ihmiset hyväksytään maailmankansalaisiksi. Globalisaatiota kulttuurisista syistä vastustavat heräävät viimeistään tässä vaiheessa. He katsovat, että maailmankansalaisuuden idea vesittää eri kulttuurien omaleimaisuuden ja tasoittaa kaikki kulttuurierot talouden globalisaation vanavedessä. Siksi väitetään, että todellisen kulttuurisen moneuden ystävien tulisi vastustaa sekä globalisaatiota että sen kulttuurisesti jalostettua muotoa, maailmankansalaisuutta. Itse en voi tähän vastustukseen yhtyä. Oman perheeni todellisuus puhuu toista kieltä.
