Monet elämän tärkeimmistä asioista ovat henkilökohtaisia ja siksi varjelemme niitä säädyllisyyden puolihämärässä. Harva tohtii julkisesti ja vailla kyynisyyden häivää puhua elämän tarkoituksestakaan. Voimakkaammin vie toinen virta, jossa elämän tarkoituksesta vaietaan ja josta silloin tällöin kuuluu tarkoituksettomuuden huokaus.

Tieteellinen maailmankuva ei kanna helmoissaan elämän tarkoitusta, jos kohta ei estä ihmistä sellaista rakentamastakaan. Neurotieteilijä Hannah Chritchlow kumppaneineen kulkee kohti sellaista rakennustyömaata.

Chritchlow kertoo kollegoistaan, joiden mukaan elämän tarkoitus on tavata uusia ihmisiä ja jakaa ajatuksia heidän kanssaan. Siihen on hyvä syy: toisten kohtaaminen ja keskustelu edistävät todellisuutta koskevan yksimielisyyden saavuttamista ja kollektiivista tietoisuutta (The Science of Fate: Why Your Future is More Predictable Than You Think, Hodder & Stoughton, London, 2019, s. 127).

Samanhenkinen idea sisältyy Jürgen Habermasin maalaamaan kuvaan ideaalisesta puhetilanteesta. Sellaisessa voitaisiin päästä yhteisymmärrykseen kaikista niistä asioista, jotka ylipäänsä ovat keskusteltavissa (”Wahrheitstheorien” teoksessa H. Fahrenbach (toim.), Wirklichkeit und Reflexion: Walter Schulz zum 60. Geburtstag, Verlag Günther Neske, Pfullingen, 1973, s. 211-265).

Nettikeskustelut ja sosiaalinen media eivät välttämättä tavoita Habermasin tarkoittamaa ihannetilannetta. Keskustelupalstoilta kuuluu päinvastoin usein itku ja hammasten kiristys.

Kasvokkain kohdattaessa moni puhuu sävyisämmin ja harkitummin. Tästä voidaan tehdä johtopäätös, että elämän tarkoituksenkin tarkastelussa kahvila tai kirjasto on nettiä rakentavampi ympäristö.

Kielen ja puhumisen lisäksi ihmisestä tekee erityisen kyky pohtia ja murehtia elämää. Voimme tuntea elämämme merkitykselliseksi tai tarkoituksettomaksi, tai molemmiksi harmaan eri sävyissä jopa yhden ja saman päivän aikana. Tiettävästi mikään muu laji ei mieti elämän tarkoitusta, vaikka tästä ei voikaan olla aivan varma.

Elämän tarkoituksen voi nähdä kahdelta päätieltä. Ensimmäinen kulkee siellä, missä elämän tarkoitusta pidetään annettuna ja itsestä riippumattomana tosiasiana. Toinen tie vie sinne, missä ihminen itse hankkii tai rakentaa elämänsä tarkoituksen.

Edellisellä tiellä elämää kiitetään lahjaksi, joka on niin kallis, ettei sillä ole hintaa. Jälkimmäisellä taas iloitaan siitä, että on tehty tai saatu aikaan jotain hyvää ja kaunista.

Jälkimmäisellä tavalla elämän tarkoitus voi olla eri ihmisillä erilainen. Matin elämä tiivistyy ihmissuhteiden rakentamiseen, mutta Maija kertoo työhön ja harrastuksiin liittyvistä saavutuksistaan. Muutama vuosi sitten saattohoitolääkäri Juha Hänninen kertoi, että kuolevat eivät puhu työstään, vaan perheestään ja peloistaan (Helsingin Sanomat 24.4.2014).

Voi olla, että elämän tarkoitus on hapuileva tunne tai intuitio enemmin kuin tarkasti ilmaistavissa oleva mieli ja merkitys. Tuo tunne on oletettavasti tarvepohjainen ja viettien ohjaama. Näin voi ajatella se, joka tuntee elämänsä merkitykselliseksi, vaikkei osaakaan vaatettaa sitä sanapukuun.

Vaikeus sanoittaa elämän tarkoitusta voi kuitenkin johtua myös muusta syystä. Merkityksellisyyden kokemus ei välttämättä edellytä yhtä isoa Tarkoitusta, vaan hyvä ja mielekäs elämä voi koostua pienistä palasista kuin Rautavaaran laulussa.

Elämän kokeminen merkitykselliseksi näyttäisi edellyttävän, että elämä on riittävän hyvää – mitä ikinä se tarkoittaakaan. Jos Auschwitz jotain opetti niin sen, että hätkähdyttävän moni Matti ja Maija kykenee polkemaan ihmisoikeuksia, sulkemaan silmänsä ja riistämään toiselta elämän.

Elämä ilman ihmisoikeuksia tuntuisi tarkoituksettomalta. Kauheuksista ja julmuuksista selviytyneet ovat kuitenkin kertoneet elämän janosta kauheuksien keskelläkin.

Tokmannin ämpärijonostakin kysytään: ei kai kukaan tarkoituksetonta janoa?