Pitempään yhdessä aiheessa viipyily olisi tuottanut paremman tuloksen. Vai olisiko sittenkään? Se voidaan kyseenalaistaa. Niin tai näin, kärsivällisyyden lisäksi monet muut seikat kuten äly, onni ja ahkeruus vaikuttavat tutkimustyön tuloksellisuuteen.
Yliopistojen kolmannelle tehtävälle, yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle on englannin kielessä ytimekäs ilmaus: public intellectuals. Julkisten intellektuellien tehtävä on auttaa esiin ihmisissä piileviä älyllisiä ja eettisiä voimavaroja sekä rakentaa erilaisista tärkeistä aiheista valaisevia ja innostavia kokonaisnäkemyksiä. Tämän tehtävän perustyökaluja ovat puhe, keskustelu ja yleistajuiset kirjoitukset. Vaihtelunhaluinen uteliaisuus palvelee loistavasti näiden työkalujen käyttöä.
Uteliaisuuden lähikäsite on tiedonjano. Se on tieteen ja tutkimuksen perusponnin. Tieteellisen tiedon taustalla on toki paljon muitakin intressejä. Esimerkiksi taloudellisten ja tuotannollisten intressien ei välttämättä tarvitse olla ristiriidassa uteliaisuuden ja tiedonhalun kanssa. Ne kuitenkin paimentavat tiedonhalua tiettyyn suuntaan. Lisäksi yliopiston johto toivoo, että tutkijoiden tiedonhalu suuntautuisi yliopiston strategiassa ilmaistuun suuntaan.
Havainnollistakaamme rajoituksetonta tiedonhalua ympyrällä. Muut tieteellistä tutkimusta virittävät motiivit rajaavat tuosta ympyrästä erilaisia sektoreita. Yksi tämän sektoroitumisprosessin työkalu on yliopistojen profiloituminen, jossa eri yliopistoille yritetään leikata omat tutkimukselliset ja koulutukselliset siivunsa kuin voileipäkakusta.
Jos aloitteleva tieteentekijä tuntee tiedonhalun aavan ympyrän äärellä haltioitumisen huimausta, profiloituminen ja vaikuttavuusodotukset paimentavat hänet nopeasti ”oikeaan” tiede- ja yliopistopoliittiseen asentoon. Tähän liittyvää tieteen vapauden rajoittamista ei pidä dramatisoida. Kukaan ei kuitenkaan voisi tutkia kaikkea. Monet käytännölliset seikat – sekä tutkijaan itseensä liittyvät (kuten tiedot ja taidot) että käytettävissä olevat resurssit – rajaavat tutkimuskohteiden valintaa joka tapauksessa.
Tieteentekijöiden tutkimusaihevalintaan on aina vaikuttanut myös akateeminen lähiympäristö, omat opettajat ja tutkijakollegat. Tämä on eräänlaista luonnollista profiloitumista. Akateemista kotia voi toki – ainakin periaatteessa – vaihtaa, mihin jopa kannustetaan. Akateemista liikkuvuutta harjoitetaan kuitenkin yleensä niin, että selkeä yhteys entiseen osaamiseen ja tutkimuskokemukseen säilyy. Ani harva tutkija vaihtaa omaa tutkimussuuntaansa radikaalisti.
Uutta tiedettävää on kuitenkin niin paljon, että kapeallakin sektorilla riittää tutkittavaa. Jos tiedonhalun ympyrän ala on teoriassa ääretön, tuon ympyrän minkä tahansa sektorin ala on myös ääretön. Huoli tutkimusaiheiden kaivon tyhjiin ammentamisesta on tässä katsannossa aiheeton.
Uteliaisuudella ja tiedonhalulla on myös yhteiskunnallista merkitystä. Tiedonhalu voi kukoistaa liberaalissa demokratiassa, kun taas yksinvalta ja keskusjohto mielellään suitsivat tiedonhalua. Nykyään tuota suitsimista kutsutaan sanakikkailleen profiloinniksi. Samalla kun opetusministeriössä on puhuttu yliopistojen autonomian lisääntymisestä, ministeriön ruuvi on kiristänyt tuota vapautta kuin paraskin viisivuotispolitbyroo.
…
Näitä pohdintoja on virittänyt Martin Heideggerin käsitys uteliaisuudesta. Hän sanoo, että ihmiselle on ominaista tähdätä havaitsemiseen. ”Kutsumme sitä uteliaisuudeksi” (Oleminen ja aika § 36).
Pari vuosituhatta aiemmin Aristoteles oli samoilla linjoilla. Hänen mukaansa ”kaikki ihmiset tavoittelevat luonnostaan tietämistä” (Metafysiikka I.1, 980a21).
Heidegger lisää (jonkun mielestä ehkä yllättäen), että uteliaisuus haluaa vain havaita, ei ymmärtää havaitsemaansa. Tällainen uteliaisuus etsii uutta vain hypätäkseen jo seuraavaan. Toisaalta Heidegger luonnehtii uteliaisuutta maailman valtaan jättäytymiseksi. Tämä kielikuva saa uteliaisuuden kuulostamaan hyvin romanttiselta.
