Helsinkiläinen ystäväni vihjaisi: Stadilla on säpäkkä visio – olla maailman toimivin kaupunki.
Kaupungin strategiassa maalataan suurella pensselillä: ”[Helsinki] luo parhaat urbaanin elämän edellytykset asukkailleen ja vierailijoilleen. Kaupungin strategisena tavoitteena on tehdä jatkuvasti kaikki hieman paremmin, jotta helsinkiläisten elämä olisi mukavampaa ja vaivattomampaa. Helsinki haluaa olla päivä päivältä parempi.”
Vau! Kukapa haluaisi olla päivä päivältä huonompi? Niin voi kuitenkin käydä. Erilaiset vaivat ja sairaudet niittävät organisaatioita siinä missä yksilöitäkin.
Korostan, että tämä on esimerkki laajemmasta ilmiöstä. Tarkoitus ei ole nostaa Helsinkiä tikun nokkaan. Strategioissaan ja visioissaan kaikkinaiset organisaatiot haluavat antaa itsestään mahdollisimman fiksun ja filmaattisen kuvan.
Olemme jo niin tottuneita visiopuheeseen, että se tuntuu lähes normaalilta eikä herätä suurempaa myötähäpeää. Visiot pyyhkivät kuitenkin pöytää vanhalla suomalaisella viisaudella.
Jos yksittäinen ihminen puhuisi itsestään samalla tavalla, ajattelisimme: omakehu haisee – pahalta. Itsensä kehujaa pidetään narsistina tai uskomattoman epäuskottavana, harvemmin itseironian mestarina.
Miksi siis siedämme organisaatioilta ja muilta kollektiiveilta sellaista, mitä emme kestäisi kuulla yli 10-vuotiaan suusta ajattelematta, että kaikki muumit eivät ole laaksossa?
Tutustutaanpa Helsingin strategiaan tarkemmin. Kaupungin työterveyshuolto luonnehtii omaa tehtäväänsä ihan mukiinmenevästi: ”Maailman toimivinta kaupunkia ovat rakentamassa ne ihmiset, joiden terveyttä ja hyvinvointia edistämme.” Hienoa, että suuri työnantaja näkee tavoitteidensa saavuttamisen edellyttävän henkilöstöstä huolehtimista!
Mopo alkaa kuitenkin keulia ennen kuin karkaa tyystin lapasesta. Työterveys Helsinki kertoo tavoitteekseen olla edelläkävijä työkyvyn hallinnan ja hyvän työterveyshuoltokäytännön mukaisessa toiminnassa. Mutkikkaasi ilmaistu, mutta tuskin kukaan kiistää, etteikö työkyvyn hallinnan mukainen toiminta sopisi työterveyspalveluille. Jatko menee kuitenkin ihan mahdottomaksi: ”Visiomme on luoda työn ja terveyden rajapinnalle uusia ratkaisuja yhdessä asiakkaidemme kanssa.”
Pitkittyneen yskän takia työterveyslääkärille hakeutuva kaupungin työntekijä, puutöiden käsityönopettaja Harri ”Höylä” Soikkeli, ei ole varma, onko hän oikeassa paikassa. Soikkeli ei ole lääketieteen asiantuntija ja toivoisi siksi lääkärin tietävän, mikä häntä vaivaa. Ratkaisun luominen yhdessä lääkärin kanssa pinnalle, jota Soikkeli ei ole tiennyt olevan olemassakaan, kuulostaa kiusalliselta. Soikkeli kuulisi mieluummin suoraan, ettei lääkäri tiedä, mikä potilasta vaivaa eikä osaa auttaa tätä.
Organisaatioiden omakehu ei ole uusi ilmiö. Jo maakuntalaulut – jotka pian muuttuvat hyvinvointialuelauluiksi – esittelivät alueensa vahvuuksia vailla nöyristelyä ja tunnontuskia. Monet maakuntalaulut syntyivät 1800-luvun kansallismielisessä pöhinässä. Lauluissa kehutaan maakunnasta riippumatta melko samanlaisin sanakääntein alueen maisemia, väestön uutteruutta ja peräksi antamattomuutta, kulttuurin kukoistusta, sotilaallista rohkeutta ja uhrautuvuutta sekä naiskauneutta.
Organisaatioiden omakehu on kuitenkin tätäkin vanhempaa perua, suorastaan vanhatestamentillista. Raamatullinen ajatus valitusta kansasta on organisatorisen omakehun äiti. Maallisena tarkoituksena lienee tsempata yhteisöä – oli se yritys, kaupunki tai kokonainen kansakunta – entistä hurjempiin suorituksiin. Tunnelma on kuin peräkylän pesäpallojoukkueessa, joka ennen ottelua menee tiiviiseen rinkiin ja huutaa hengennostatukseksi: ”Hyvä me!”
