Tiede, taide ja uskonto avaavat erilaisia näkymiä elämään ja maailmaan. Jotkin näkymät ja maailmankuvat ovat tieteellisen tiedon valossa selvästi virheellisiä. Historiallisista esimerkeistä käyvät maakeskinen maailmankuva ja käsitys, että maa on litteä.

Myös erilaisia luomiskertomuksia käytetään esimerkkeinä vanhentuneista ja epätieteellisistä käsityksistä. Tällaisille kertomuksille tehdään kuitenkin paremmin oikeutta, jos ne ymmärretään runoudeksi ja maailman olemassaolon ihmettelyksi.

Tiede ei edellytä uskoa sen erehtymättömyyteen. Tiede ei myöskään sitoudu mihinkään maailmankuvaan. Katsomuksellisen keskustelun kannalta tieteellä on siten pikemmin ”poissulkeva” kuin ”tunnustava” tehtävä.

Tieteessä hyväksytyt tiedonlähteet ja tiedonhankintatavat sulkevat pois tieteellisestä maailmankuvasta jumalalliseen ilmoitukseen ja uskonnolliseen kokemukseen perustuvat käsitykset. Näin on riippumatta siitä, voidaanko uskonnollisia käsityksiä tulkita ja selittää tieteellisen tiedon kanssa yhteensopivalla tavalla vai ei.

Jos tiede ja uskonto kuitenkin kiistelevät, uskonto riitelee ensisijaisesti tieto-opin eli hyväksyttäviä tiedonlähteitä ja tiedonhankintatapoja koskevan käsityksen kanssa. Vasta toissijaisesti, jos lainkaan, uskonto riitelee tieteen tulosten kanssa.

Uskonnolla on harjoittajalleen ensisijaisesti muuta kuin tiedollista merkitystä. Monille keskeistä uskonnossa ovat arvot ja tunteet. On toki ihmisiä, joille uskonto on tieteen kanssa kilpaileva teoria todellisuudesta. Tällainen käsitys uskosta on kuitenkin harhaanjohtava.

Jos tiede ja uskonto asetetaan vastakkain, kyse on usein elämänkatsomuksellisesta kiistasta, ei siitä, että uskonto kilpailee tieteen tulosten kanssa. Uskonnolla voi olla maailmankuvallista merkitystä ikään kuin ”kapseloituna” irti tieteellisestä maailmankuvasta.

Näin ajatteleva pitää ainakin julkisessa keskustelussa tieteellisen maailmankuvan ja uskonnon visusti erillään. Tällainen henkilö hyväksyy tieteen tulokset ja on agnostikko suhteessa tieteen ja uskonnon yhteyteen. Sisimmässään hän kuitenkin uskoo Jumalaan.

Tällaista sekä tieteestä että uskosta kiinnipitämistä saatetaan pitää toiveajatteluna. Onko toiveajattelu välttämättä mieletöntä? Pragmatisti William James katsoi, että yksilöllä voi olla tahdonvaraisia syitä uskoa Jumalaan. Samaan viittaa Kant moraalisessa jumala-argumentissaan.