Sammon johtaja Kari Stadigh ennustaa korkojen nousevan ja asuntojen hintojen laskevan. Merkittävä osa kansallisvarallisuudesta on siis uhattuna.

Nordean pääekonomistin Aki Kangasharjun mukaan Suomen talous on notkahtanut yhtä pitkään viimeksi ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan aikana. Matalasuhdanteen kesto on jo vanhatestamentillista tasoa. Myös reaalipalkat ovat laskeneet pidempään kuin koskaan aikaisemmin 1960-luvulta alkaneessa ansiotason tilastoinnissa. Alamme köyhtyä.

Kangasharjun mukaan hitaasti käynnistynyt kasvu jatkuu lähivuodet niin hitaana, että elämme taloudellisessa mielessä menetettyä vuosikymmentä. Joku voisi huomauttaa, että on turha haikailla sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan.

Olemmeko menettäneet muutakin? Suhteellisuudentajun kenties? Talouskasvun tärkeys on ainakin mennyt överiksi. Se on muodostunut yhteiskunnassamme niin määrääväksi, että muuntyyppiset lähtökohdat ja arvojärjestykset jäävät auttamatta seinäruusuiksi. Rengistä on tullut isäntä.

Talouskasvua tarvitaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon: sosiaaliturvaan, lasten päivähoitoon, terveyden- ja sairaanhoitoon, koulutukseen. Talouskasvua tarvitaan myös uusien työpaikkojen syntyyn sekä valtion ja kuntien velanmaksuun. Monesta tärkeästä tavoitteesta siis jäädään, kun talouskasvu hiipuu.

Tatu Pekkarinen sanaili Nikkelimarkka-laulussaan näin: ”Ainahan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu.” Voidaan lisätä, että jos velallinen itse ei maksa, niin joku muu sen joutuu tavalla tai toisella tekemään.

Köyhtyminen ei ole koskaan ollut muodissa ja köyhyydestä on aina haluttu eroon. Poikkeuksen muodostavat vain eräät uskonlahkot ja ympäristöliikkeet.

Köyhyys ja elintaso ovat kuitenkin suhteellisia. Elin lapsuuteni 1970-luvulla, jolloin keskimääräinen elintaso oli selvästi alhaisempi kuin nykyisin. Perheeni kuului keskiluokkaan. Lapsuusmuistoni ovat kuitenkin enimmäkseen onnellisia.

Jos talouskasvun pakkopaidasta vapauduttaisiin, olisi helpompi hengittää. Nyt siteet kuitenkin vain kiristyvät. Miten pieni maa kuten Suomi voisikaan olla riippumaton kansainvälisestä taloudesta ja siihen kuuluvista sitoumuksista?

Kansainvälinen talouskilpailu on kovempaa kuin koskaan. Samaan aikaan tärkeät luonnonvarat kuten öljy ja puhdas vesi hupenevat. Yhä suurempi ihmisjoukko käyttää väheneviä voimavaroja. Saasteet lisääntyvät, maapallon lämpötila nousee. Kilpailemme itsemme hengiltä.

Suomen talous on pieni ja avoin, riippuvuutemme vientikaupasta suuri ja teollisuuden rakenne jokseenkin yksipuolinen. Näissä olosuhteissa köyhtymisen pysäyttäminen vaikuttaa toiveajattelulta.

Henkisen hyvinvointimme kohtalon kysymys on, miten luopua turhasta ja laskea aineellista elintasoa koskevia odotuksia. Siihen tarvittaisiin melkein uskomatonta: arvo- ja asennemuutosta, yhteisvastuuta sekä myötätuntoa kaikkea elollista kohtaan. Kissanpennun silmät aukeavat kahdessa viikossa, entä ihmisen?