Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen paimentaa kirjeellään suomalaisia yliopistoja tuottavuusloikkaan. Millä ehdoilla loikka onnistuisi, jos inhimillisesti katsoen kaikki panokset ovat jo pelissä?

Teollisuudessa tehokkuuden paranemisella tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että pienemmällä panoksella saadaan aikaan enemmän. Millä tämä onnistuisi yliopistoissa? Ministeri ehdottaa suurempia yksikköjä ja resurssien uudelleen kohdentamista.

Tutkijoiden älykkyys ei kasva siitä, että heitä kootaan suuriin yksikköihin. Isossa yksikössä voi kuitenkin syntyä innostavaa pöhinää: ideat kulkevat suusta ja huoneesta toiseen. Luova ja kriittinen keskustelu kukoistaa. Tutkijat kehittävät yhdessä entistä parempia hankkeita. Syntyy tutkimusperinteitä, jotka huomataan maailmalla.

Yhtä mahdollista on kuitenkin, että kaikki tämä jää toteutumatta. Huoneiden ovet voivat pysyä kiinni suurellakin laitoksella. Tutkijat verkottuvat kukin milläkin tavalla. Monet tekevät yhteistyötä omissa verkostoissaan. Nämä tutkijayhteydet ovat syntyneet esimerkiksi konferenssien, tutkimusvierailujen ja -hankkeiden kautta. Verkottumiseen ei siis välttämättä tarvita yhteistä käytävää. Lentoliput ja nettiyhteys saattavat riittää.

Resurssien uudelleen kohdentamisella eri tieteenalojen välillä lisättäisiin tutkimusta yhtäällä ja vähennettäisiin toisaalla. Se ei kuitenkaan välttämättä paranna tutkimuksen laatua. Thomas Kuhn kiinnitti huomiota siihen, että tieteen menestykseen vaikuttavat myös tutkimuksen ulkopuoliset tekijät kuten suostuttelu- ja lobbaustoiminta ministeriöissä ja kahvipöydissä.

Suomalaisia on noin 0,75 promillea maailman reilusta 7,3 miljardista ihmisestä. Tämä on keskeinen syy, miksi emme ole tutkimuksessa maailman huipulla.

Suomessakin väestön älykkyys ja ahkeruus ovat kansainvälistä keskitasoa. On turha itkeä sellaisen erinomaisuuden perään, jota ei ole eikä tule. Emme juokse kovempaa kuin muut. Geneettiset ja ympäristötekijät eivät mahdollista sitä. Missä nurkissa muka piileskelevät ne järjen jättiläiset, joita täällä pitäisi olla enemmän kuin tärkeimmissä verokkimaissamme? Tehottomuudessakin olemme todennäköisesti keskinkertaisia.

Opetusministerin kirjeessä maalailtu tuottavuusloikka on toiveajattelua. Toivon merkitystä ei silti pidä vähätellä. Toivo voi olla parasta realismia, sillä pienikin toivo on ihmisen toimintakyvylle parempi kuin toivottomuus. Toivon lisäksi tarvitaan kuitenkin myös muuta.

Parhaansa tekeminen on ennen muuta itsensä voittamista. Se ei kuitenkaan synny hampaat irvessä ja pelon vallassa. Tarvitaan rentoutta ja jäntevyyttä. Sille on suomen kielessä osuva nimi: letkeys. Letkeyttä rouva ministeri!