Netti ja lehdet ovat pullollaan jumppaohjeita. Elämäntaparemontista tai ruokavalion muutoksesta haaveilevan ei tarvitse jäädä neuvottamaksi. Ohjeita tulvii ovista ja ikkunoista.
Samalla monista muista muutoksista keskustelu onnistuu siinä missä säästä puhuminenkin: yleisesti käytettyjen fraasien avulla. Niihin turvaudumme, kun puhumme erilaisista politiikan, yhteiskunnan ja ympäristön muutoksista.
Muutosohjeita tai -näkökulmia ei siis tarvitse välttämättä keksiä itse, vaan tarjolla on laaja valikoima, josta ammentaa. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä:
Vierivä kivi ei sammaloidu. Et voit astua samaan jokeen kahdesti. Mene aina eteenpäin. Maailma muuttuu nopeasti, nopeammin kuin koskaan ennen. Tarvitaan luovaa tuhoa.
Mistä näissä ohjeissa ja elämänviisauksissa on kysymys?
Aloittakaamme vierivästä kivestä. Ohje on peräisin roomalaiselta kirjailijalta Publilius Syrukselta (n. 85–43 eaa.): saxum volutum non obducitur musco. Sen laajasta vaikutushistoriasta kertoo muun muassa Rolling Stones -yhtye, joka on pysynyt liikkeessä kunnioitettavan pitkään. Kerrotaan, että Suomessa sanonnan teki tunnetuksi Tahko Pihkala, pesäpallon isä. Vierivällä kivellä valistetaan saamattomia ja mukavuudenhaluisia ihmisiä siitä, miten tärkeää on liikkua ja kehittää itseään.
Herakleitos Efesolainen (n. 535–475 eaa.) oli kreikkalainen filosofi, jonka mukaan kaikki virtaa eikä mikään pysy paikallaan. Herakleitos tunnetaan myös ajatuksesta, että samaan virtaan ei voi astua kahdesti: sen paremmin astuja kuin virtakaan ei pysy samana. Tarkkasilmäinen lukija voi havaita, että Publiliuksen vierivän kiven periaate on normatiivinen ja antaa elämänohjeen, kun taas Herakleitos esittää deskriptiivisen väitteen todellisuuden luonteesta.
Hiljattain edesmenneen paavi Franciscuksen ohje nuorille oli, että mene aina eteenpäin. Voisi kuvitella, että paavilla oli takaraivossaan Vanhan testamentin kertomus Lootin vaimosta. Tämä jäi Jumalan kiellosta huolimatta katselemaan Sodoman ja Gomorran kaupunkien tuhoa ja muuttui suolapatsaaksi. Tällaisiksi ajatushelmiksi – mene aina eteenpäin – vanhojen setien elämänkokemus kiteytyy. Toivottavasti nuoret ottavat opiksi.
Mielestäni kaikista muutosajatelmista väljähtänein on kuitenkin se, että maailma muuttuu nopeasti, nopeammin kuin koskaan ennen. Vedin Vaasan yliopistolla vuosikausia tutkimusseminaaria, jossa eri alojen tohtorin arvoa tavoittelevat esittelivät töitään. Joka toisen väitöskirjakäsikirjoituksen johdannossa todettiin maailman (tai jonkin sen yksityiskohdan) muuttuvan nopeammin kuin koskaan. Osa tutkijoista oli etsinyt ja löytänyt väitteen tueksi lähdeviitteitäkin. Annoin ohjeeksi, että kuluneempaa väitettä on vaikea keksiä; siksi sitä kannattaa välttää kuin ruttoa, jos haluaa esittää uusia tuloksia.
Edellä esiteltyjen muutosajatusten jatkoksi voi olla valaisevaa todeta, että myös Vaasan yliopiston strategiatyössä kiinnitetään huomiota muutoksiin: energiasiirtymään, yhteiskunnan muutoksen ja liiketoiminnan kehitykseen. Yliopistoilla on maine kriittisen ja perusteellisen pohdiskelun tyyssijoina. Siksi on aiheellista kysyä, olisiko tieteen mukaan olemassa muutakin pysyvää, ellei jopa säilyttämisen arvoista, kuin muutos.
Vaasan yliopiston suunnitelmissa – ja monen muunkin organisaation strategioissa – säilyttämisen arvoisiksi tunnistetaan kestävyys ja resilienssi. Tämä tarkoittaa suurin piirtein sitä, että monenmoisesta muutoksesta huolimatta meillä (ja tulevilla sukupolvilla) on eksistentiaalinen tarve sieto- ja vastustuskyvylle. Ne tuovat sitkoa ja pysyvyyttä, joihin yliopistossa pyritään tutkimuksella, koulutuksella ja yhteistyöllä.
Pysyvyys tuo hallittavuutta ja ennustettavuutta, kun taas jatkuvassa muutoksessa piilee kaaoksen mahdollisuus. Vuosituhansien saatossa eri kulttuurit ovat (paremmin tai heikommin) valmistaneet ihmisiä sietämään muutosta, mutta harvemmin kuitenkaan ohjanneet heitä etukenossa muutosmyönteisyyteen. Pikemminkin kulttuurit ovat tapoineen, lakeineen ja hallintorakenteineen ohjanneet pitäytymään perinteessä ja välttämään kaaosta.
Muutosvastarinnan yleisyydestä huolimatta jotkut meistä väittävät oppineensa arvostamaan ”luovaa tuhoa”. Idea taitaa olla pohjimmiltaan normatiivinen. Taloustieteilijä Joseph Schumpeter esitti kirjassaan Capitalism, Socialism, and Democracy (1942), että monet yritykset, tuotteet ja ammatit joutavat häviämään uusien, parempien ja tuottavampien tieltä. Näin kehitys kehittyy.
Schumpeterin jalanjäljissä joku voisi väittää, että ”luova tuho” on taloudellisen kestävyyden edellytys. Tässä ajatuksessa tuho ja kestävyys paradoksaalisesti yhdistyvät. Mieleen palaa feenikslintu.
