Unifilla eli Suomen yliopistojen rehtorineuvostolla on työryhmä, joka valmistelee kestävään kehitykseen ja vastuullisuuteen liittyviä asioita. Työryhmässä on käsiteltävänä ehdotus, joka tarkentaa ja määrittelee uudelleen korkeakoulujen hiilineutraalius- ja ympäristötavoitteita.

Ehdotuksessa tarkastellaan keinoja korkeakoulujen aiheuttamien päästöjen vähentämiseksi ja kumoamiseksi. Huomiota kiinnitetään myös luonnon monimuotoisuuden suojelemiseen ja elpymiseen.

Ehdotuksen taustalla ovat aiemmin asetetut ilmastotavoitteet: Pariisin ilmastosopimus (2015) velvoittaa allekirjoittajamaita, kuten Suomea, toimimaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ilmastolakiin (2022) on kirjattu kansallinen tavoite, jonka mukaan Suomen on oltava hiilineutraali viimeistään vuonna 2035. Suomalaiset korkeakoulut tavoittelevat hiilineutraaliutta vuoteen 2030 mennessä, mistä ne ovat sopineet opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa.

Hiilineutraaliustavoite on kuitenkin osoittautunut liian kapeaksi näkökulmaksi monitahoisiin ympäristöongelmiin. Viime vuosina on myös käynyt selväksi, että tavoite on epärealistinen ja nykytiedon valossa riittämättömästi määritelty. Hiilineutraaliustavoite on karkaamassa käsistä.

Tavoite voitaisiin saavuttaa vähentämällä kasvihuonekaasupäästöjä ja kompensoimalla välttämättömät päästöt hiilensidonnalla, kuten metsityshankkeilla sekä metsien ja soiden suojelulla. Tämä lähestymistapa noudattaa ”lievennyshierarkiaa”: ensisijaisesti pienennetään hiilijalanjälkeä, ja vasta sen jälkeen kompensoidaan jäljelle jääviä päästöjä.

Pelkästään päästöjä vähentämällä ei mikään toimiva organisaatio saavuta hiilineutraaliutta. Sen saavuttaminen vaatii myös päästöjen kompensointia eli hyvittämistä – tai investointeja kolmansien osapuolten energiatehokkuuteen tai uusiutuvaan energiaan.

Vapaaehtoisilta hiilimarkkinoilta voi ostaa ilmastoyksiköitä (carbon credit), joiden perusteella on mahdollista esittää ilmastoväittämiä. Niitä ovat esimerkiksi lupaukset organisaation, tuotteen tai palvelun hiilineutraaliudesta.

Ilmastoyksikkö on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi tavaksi mitata hiilensidontaa ja vähenemää ilmakehässä. Teoriassa ilmastoyksikkö vastaa yhden hiilidioksiditonnin päästövähennystä. Käytännössä on hyvin vaikea osoittaa täsmällistä vaikutusta luotettavasti.

Ongelmana on myös päästöhyvityksiin liittyvä kaksoislaskenta. Se tarkoittaa saman päästövähennyksen laskemista kahteen kertaan esimerkiksi sekä yksikön ostajan että kompensaatiohankkeen isäntämaan hyväksi. Kaksoislaskennan välttämiseksi EU kieltää tuotteita ja palveluita koskevat hiilineutraaliusväittämät.

Esimerkiksi Suomen metsien hiilensidonta lasketaan kansalliseen hiilitaseeseemme. Siksi organisaatiot eivät voi käyttää omistamiensa suomalaismetsien hiilinielua itse asettamiensa ilmastotavoitteiden saavuttamiseen.

Kun korkeakoulujen hiilineutraaliustavoite asetettiin 2020-luvun alussa, sen saavuttamiseen johtava polku jäi viitoittamatta. Avoimeksi jäivät muun muassa, mitä päästöjä korkeakoulujen hiilijalanjälkilaskentaan sisällytetään ja miten hiilineutraaliustavoitteeseen voitaisiin päästä.

Sittemmin laskentamallit ovat kehittyneet, ja tietämys tavoitteen merkityksestä on lisääntynyt. Nykytiedon valossa on tarpeen määritellä tavoite uudelleen, jotta sen saavuttamista koskevissa väittämissä ei sorruttaisi virheisiin tai viherpesuun.

Monilla korkeakouluilla merkittävä osa hiilijalanjäljestä syntyy tutkimustyöhön liittyvistä laitehankinnoista ja laboratoriokemikaaleista. Näiden hankkimista ja kulutusta on vaikea vähentää ilman, että se heikentää korkeakoulujen toimintaedellytyksiä. Kansainvälisen tutkimustyön edellyttämä matkustaminen, erityisesti lentäminen, aiheuttaa myös merkittäviä päästöjä.

Korkeakoulujen hiilineutraaliustavoitteen asettamisen jälkeen päästöjen hyvittämiseen liittyvä toiminta ja sääntely ovat muuttuneet. Kaupallisiin päästöhyvityksiin liittyvät ongelmat ovat saaneet paljon palstatilaa, ja epäluottamus kompensaatiohankkeita kohtaan on kasvanut.

Siksi muun muassa ympäristöministeriö suosittaa, että kompensaatioiden sijaan puhuttaisiin kumoutumis- ja ilmastotukiväittämistä. Kumoutumisväittämässä ilmastohyötyä ei lueta minkään valtion kansallisesti määriteltyyn panokseen (NDC: nationally determined contribution), vaan hillintätulos lasketaan vain kumoutumisväittämän esittäjälle. Kumoutumisväittämästä on kyse esimerkiksi siinä, että korkeakoulu kutsuisi itseään hiilineutraaliksi.

Ei-valtiollinen toimija, kuten yritys tai korkeakoulu, voi välttää kaksoislaskennan täsmentämällä ilmastotoimiensa esittelyssä, että kyse on ilmastotukiväittämästä: hillintätulokset lasketaan mukaan jonkin maan (esimerkiksi Suomen) kansallisten ilmastotavoitteiden seurantaan ja tilinpitoon.

Organisaation, joka kompensoi päästöjään EU:n sertifioimilla ilmastoyksiköillä, tulisi käyttää ympäristömarkkinoinnissaan ilmastotukiväittämiä, ei kumoutumisväittämiä, sillä muuten ilmastoyksikkö hyväksiluetaan kahdesti (Pursiainen 2024, 14, 68). Korkeakoulujen on lisäksi otettava huomioon opetus- ja kulttuuriministeriön linjaus, joka vähentää niiden kompensaatiomahdollisuuksia: korkeakouluille myönnettyjä verovaroja ei saa käyttää kompensaatiomaksuihin.

Korkeakouluille on tärkeää, että ne eivät heikennä ympäristöä – luontoa, ilmastoa tai vesistöjä – vaan edistävät aktiivisesti ympäristökestävyyttä paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti. Ilmastotavoitteiden lisäksi ne kiinnittävät huomiota muuhunkin ympäristökestävyyteen.

Lisäksi hiilineutraaliuteen pyrittäessä tulee ottaa huomioon mahdolliset ristiriidat muiden tärkeiden tavoitteiden kuten luonnon monimuotoisuuden edistämisen ja luonnonvarojen kestävän käytön kanssa. Pelkkä hiilijalanjäljen laskeminen ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen ovat liian kapea näkökulma ympäristöongelmiin.

Laajaa ympäristökestävyyden tavoitetta kutsutaan luontopositiivisuudeksi. Se tarkoittaa luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttämistä ja luonnon elpymistä. Maailmanlaajuinen elpymistavoite on asetettu vuoteen 2050. Sen saavuttamiseksi on tärkeää puuttua luonnon köyhtymisen juurisyihin, kuten ekosysteemien muutoksiin, resurssien liikakäyttöön, vieraslajeihin, ilmastonmuutokseen ja saastumiseen.

Unifin Kestävyys ja vastuullisuus -työryhmässä käsiteltävänä oleva ehdotus suosittaa korkeakouluille seuraavia ilmasto- ja ympäristötavoitteita:

Korkeakoulut
1) vähentävät omia ilmasto- ja luontohaittojaan
2) tavoittelevat luontopositiivisuutta
3) tukevat kansallisia ja kansainvälisiä luonto- ja ilmastotavoitteita
4) varmistavat, että eivät esitä virheellisiä väitteitä ympäristötavoitteistaan.

Ehdotuksessa hiilineutraaliustavoite lievennetään koskemaan suoraan organisaation omasta toiminnasta syntyviä päästöjä (scope 1) sekä ostetun ja kulutetun energian tuotannosta syntyviä päästöjä (scope 2). Tavoitteen ulkopuolelle jää ylivoimaisesti suurin osa korkeakoulujen päästöistä: muun muassa hankinnoista, kiinteistöjen ylläpidosta ja matkustamisesta syntyvät päästöt (scope 3).

Esimerkiksi Vaasan yliopistossa lähes 90 prosenttia päästöistä kuuluu scope 3 -luokkaan. Ehdotuksessa korkeakoulut sitoutuvat asettamaan vähennystavoitteet scope 3 -päästöilleen vuoden 2026 loppuun mennessä.

Ehdotuksen mukaan korkeakoulut tukevat kansallista hiilineutraaliustavoitetta ja pyrkivät scope 1 ja scope 2 -päästöissä mahdollisimman lähelle nettonollaa vuoteen 2030 mennessä. Samalla pyritään siihen, että tavoitteen saavuttaminen ei lisää luontohaittoja. Jos korkeakoulu saavuttaa scope 1 ja scope 2 -päästöissä nettonollatuloksen, siitä tulee viestiä niin, että kyseessä on ilmastotukiväittämä eikä kumoutumisväittämä.

Joku voi sanoa, että tämä on arvopohjaista realismia: korkeakoulut tunnustavat kyvyttömyytensä saavuttaa hiilineutraalius vuoteen 2030 mennessä. Samalla korkeakouluissa tehtävä vakava työ – tutkimus, opetus ja yhteistyö – ympäristön ja ihmiskunnan hyväksi jatkuu.