Yksilön syvintä minuutta ja henkistä ominaislaatua oli tapana kutsua sieluksi. Nykyään sielu samoin kuin siitä johdettu sielukkuus on typistynyt lähinnä esteettiseksi määritteeksi. Viime syksynä kohun keskelle joutunutta Händelin Messias-oratoriotakin kutsutaan sielukkaaksi.

Sielun ontologia eli käsitys yksilön henkisestä muodosta ja ytimestä loistaa nykykeskustelussa poissaolollaan. Sielu on epätieteellinen käsite, jonka paikka on monien mielestä museon vitriinissä.

Viime aikoina yksi huomionarvoisimmista yrityksistä pyyhkiä pölyjä sielun käsitteen päältä on evoluutiobiologi Aura Raulon haastattelu Helsingin Sanomissa (31.10.2024). Yritys on mielestäni huomionarvoinen, varsinkin kun Raulo ei käytä kertaakaan sielu-sanaa. Sen sijaan hän puhuu yksilöllisyydestä ja syvimmästä minuudesta. Raulon tulkinta niistä on yllättävä ja herättää monenlaisia kysymyksiä.

Ehdotan, että syvintä minuutta kutsuttaisiin sieluksi. Sielua ei tarvitse julistaa pannaan tai museotavaraksi, vaan se voidaan tulkita uudelleen.

Raulo tarkastelee syvintä minuuttamme kuoleman ”linssin” läpi. Lähestymistavalla on paljon esikuvia. Esimerkistä käy Martin Heideggerin käsitys, jonka mukaan ihmisen oleminen on olemista kuolemaa kohti.

Raulon ihmiskäsitys voidaan tiivistää seuraavasti: yksilöt ovat ihmislajin ja ihmiskunnan esiintymiä. Esiintymät muodostavat verkon, jonka solmuja yksilöt ovat. Yksilöt syntyvät ja kuolevat, mutta verkko säilyy niin kauan kuin uusia solmuja syntyy häviävien tilalle. Olennaista tässä on ihmisen ymmärtäminen relationaaliseksi olennoksi, joka ilmenee yksilöidenkin muodossa mutta säilyy niitä paljon kauemmin yhteisöinä ja kulttuureina.

Relationaalisuuden korostus tavataan biologian lisäksi muissakin luonnontieteissä, kuten fysiikassa. Carlo Rovelli esittää kirjassaan Reality Is Not What It Seems: The Journey to Quantum Gravity (Riverhead Books, 2016), että maailmankaikkeus on relationaalinen eli objektien välisistä suhteista muodostuva ja että objektit eivät ole olemassa itsenäisesti, vaan ne saavat merkityksensä suhteissaan muihin objekteihin. Näin Rovelli kyseenalaistaa itseisominaisuuksen (intrinsic properties) idean: käsityksen, että objekteilla olisi täysin itsenäisiä, kaikesta muusta olevaisesta riippumattomia ominaisuuksia.

Aura Raulon mukaan kuolema on kuin jana, jolle voi asettua eri kohtiin. Hän esittää radikaalin, ellei jopa uskomattoman, väitteen: voimme itse vaikuttaa siihen, kuolemmeko paljon vai vähän. Kuolema ei siis ole joko–tai vaan jatkumo, jolla ei välttämättä kuole kokonaan tai kerralla, vaan asteittain ja pieninä annoksina. Alzheimer-potilaan läheiset näkevät tämän omin silmin.

Raulo kiinnittää huomiota siihen, että totunnaiseen tapaan ymmärrettynä kuoleminen vaatii aina yksilöä. Jos ei ole selvärajaista yksilöä (kuten suhdeperustainen ihmiskäsitys väittää), onko silloin kuolemaakaan?

Raulo toteaa, että biologisesti kuolema on epämääräinen käsite. Kuolemaa tapahtuu koko ajan monella tasolla. Soluja kuolee, yksilöitä kuolee, lajeja katoaa, kokonaisia ekosysteemejä voi hävitä.

Mikä sitten olisi meissä ja minuudessamme syvintä ja pysyvintä? Raulon mukaan syvintä minuuttamme (jota siis ehdotan kutsuttavan sieluksi) ovat kokemuksemme, muistomme ja tarinamme. Niitä ihminen voi levittää ympärilleen ja siirtää eteenpäin. Sielu näkyy myös teoissamme ja käytöksessämme sekä niiden vaikutuksessa muihin ihmisiin. Voimme siis itse päättää ainakin jossain määrin, minkä verran kuolemme. Se edellyttää sielumme välittämistä muille ihmisille.

Joku saattaisi kieli poskessa ehdottaa, että sosiaalisen median postaukset ovat eräs keino vaikuttaa siihen, minkä verran kuolemme. Kokemustemme ja tarinoidemme jakaminen voi antaa palalle elämäämme pidemmän olemassaolon kuin muuten tapahtuisi.

Sosiaalisessa mediassa jaetaan monenlaisia kokemuksia ja tarinoita: hyviä ja ei niin hyviä, ystävällisiä ja ilkeitä, kohottavia ja latistavia. Jos somepäivitykset kehystetään idealla ihmisen elämän pidentämisestä ja kuoleman siirtämisestä, herää helposti kysymys, millaisen kuvan somettaja haluaisi lopulta itsestään jättää. Onko kuva todenmukainen? Entä mitä väliä totuudella tai valheella on elämän pidentämisen näkökulmasta? Jokuhan voisi ehdottaa, että elämän pidentäminen tarinoita jakamalla toimii ”paras tarina voittakoon” -periaatteella. Paras tarina voi olla täysin sepitetty.

Nämä kysymykset ovat relevantteja myös muissa kokemusten, muistojen ja tarinoiden jakamisissa kuin somepäivityksissä. Moni lienee valmis hyväksymään, että yksilön ja yhteisön integriteetin näkökulmasta totuudessa pysymisellä on kestävää arvoa. Putinin käsitys Venäjän ja Ukrainan historiasta on sodan logiikan mukaisesti valikoivaa ja tarkoitushakuista. Siinä suhteessa hänen käsityksensä voidaan rinnastaa Donald Trumpin ”vaihtoehtoisiin totuuksiin”. Jos sielu eli tarina on valheellinen ja sitä käytetään toisten vahingoittamiseen, miksi sitä tulisi levittää ja siirtää eteenpäin? Eikö se pitäisi pikemminkin torpata ja pysäyttää?

Raulo esittää, että mitä enemmän teemme [toivottavasti hyviä] tekoja toisille, mitä enemmän kerromme ajatuksistamme ja mitä enemmän jaamme itsestämme, sitä vähemmän kuolemme silloin, kun kehomme pettää. Voimme siis painaa jälkemme sosiaaliseen kudelmaan, jossa elämme. Näin tapahtuu niin hyvässä kuin pahassa.

Vainaja voi jäädä elämään jälkeenjääneiden mielissä. Tämä ei ole Raulon mukaan vain vertauskuva vaan biologinen tosiasia. Ihmisen hahmottaminen verkostoksi, jossa siirtyy tekoja, muistoja, tarinoita ja kokemuksia, vaatii irrottautumista ajatuksesta, että ihminen on irrallinen ja selvärajainen yksilö.

Se, kenen kanssa olemme tekemisissä, muuttaa meitä ei vain psykologisesti, vaan myös solutasolla. Tätä Raulo tutkii biologina. Hän tiivistää tutkimuksen pohjalta oppimansa siihen, että yhdessä olemalla voimme tulla toistemme kaltaisiksi – toivottavasti paremmin hyvässä kuin pahassa.

Raulo havainnollistaa elämää sanomalla, että se ei ole muodoltaan vain kumpare – siis nousu ja lasku, syntymä ja kuolema – vaan elämän muodon voi nähdä enemmänkin verkkoina tai aaltoina.

Kyse ei nimittäin useinkaan ole siitä, että jokin yhteiskunta, laji tai yksilö katoaisi kokonaan. Katoamisen sijaan ne muuttavat muotoaan joksikin toiseksi.

Raulo kehottaa ajattelemaan kuolemaa samalla tavalla: se on muutos, ei lopullinen katoaminen. Kuollessaan ihminen astuu uuteen sosiaaliseen asemaan yhteisössään: muuttuu yhdeksi esivanhemmista, joka elää keskuudessamme jälkenä, jonka hän on maailmaan jättänyt.

Vaikeasti sulateltavista piirteistä huolimatta Raulon ihmiskäsitys on myös todellisuudentajuinen. Hänen mukaansa ihminen on niin tottunut korostamaan omaa yksilöllisyyttään, että ajatuksesta irti päästäminen on hyvin vaikeaa. Sitä voi kuitenkin yrittää. Tätä Raulo kutsuu mielen joogaksi. Yksilön korostamisesta luopuminen tuntuu siltä kuin pakottaisi itsensä todella hankalaan asentoon. Henkinen venyttely kuitenkin kannattaa. Raulo esittää (mutta ei voi luvata), että jos näkee maailman verkostoina, pääsee eroon kuolemanpelosta.

Jos ihminen pystyy näkemään itsensä osana ihmiskunnan tai oman yhteisönsä kokonaisuutta, mitä silloin tarkoittaa yhden ihmiskehon poistuminen? Ei sen kummempaa kuin yhden solmun purkautumista verkosta, johon jatkuvasti syntyy uusia solmuja. Samaan tapaan puusta voi katketa oksia tai kokonaisia haaroja, ja silti puu jatkaa elämäänsä. – Tämä käsitys ei ole vakuuttavimmillaan silloin, kun on juuri menettänyt itselleen läheisen ja tärkeän ihmisen.