Ajatusten, tunteiden ja tietoisuuden kokonaisuutta kutsutaan mieleksi. Kysymme ihmisiltä, mitä heillä on mielessään ja mitä sinne on juolahtanut. Mielensä voi pahoittaa, mutta sitä voi myös keventää. Sanotaan, että asioista voi olla montaa mieltä. Mieltään voi myös muuttaa.
Mieli voidaan mieltää eräänlaiseksi yksityiseksi, sisäiseksi maailmaksi, jossa sijaitsevat uskomuksemme, halumme, toiveemme, pelkomme ja muut mielentilamme. Mieli paikannetaan aineellisen maailman erityiseen osaan: ihmisen aivoihin.
Näin ymmärrettynä mieli on kirjaimellisesti sisäinen maailma: sen sijaan, että siltä puuttuisi sijainti, se on lukittuna kallomme sisään. Näin Adam Toon avaa kirjansa Mind as Metaphor: A Defence of Mental Fictionalism (Oxford University Press 2023). Esittelen seuraavassa hänen käsitystään ihmismielestä. Pidän Toonin käsitystä valaisevana ja kiinnostavana, vaikkakaan en täysin ongelmattomana.
Toonin mukaan mieli – sikäli kuin se ymmärretään sisäiseksi maailmaksi – on vertauskuva: hyödyllinen fiktio, joka auttaa meitä puhumaan itsestämme ja muista ihmisistä.
Puhumme ihmisten uskomuksista, haluista, päätöksistä, päättelystä, toiveista, peloista, tiedosta ja ymmärryksestä sekä lukemattomista muista mielentiloista ja henkisistä prosesseista. Liitämme tällaisia tiloja, tekoja ja prosesseja ihmisiin koko ajan pysähtymättä miettimään, mitä oikeastaan teemme. Viittaamme niihin selittääksemme ja ennustaaksemme ihmisten käyttäytymistä. Jos tulisit keittiöön ja näkisit minun kurottelevan kahvikuppia, liittäisit minuun koko joukon mielentiloja vähällä vaivalla – vaikka et olisi koskaan tavannut minua aiemmin etkä tietäisi minusta ja kahvinjuonnistani mitään.
Puhumme siis ihmisistä ikään kuin heillä olisi sisäinen maailma, johon heidän uskomuksensa ja halunsa kätkeytyvät. Se on tarina, jota kerromme auttaaksemme ymmärtämään ihmisiä ja heidän käyttäytymistään.
Toonin mukaan tarina mielestä ei ole kuitenkaan kirjaimellisesti tosi. Hieman teknisesti hän ilmaisee, että ihmisillä ei todellisuudessa ole päänsä sisällä representaatioita eli mielen sisältöjä, jotka edustaisivat mielen ulkopuolista todellisuutta. Silti puhumme ikään kuin heillä olisi sellaisia. On tietysti olemassa ulkoisia, julkisia representaatioita, kuten puhuttua ja kirjoitettua kieltä, kuvia, karttoja, kaavioita ja muuta sellaista. Kun puhumme mielessä olevista ajatuksista, projisoimme tämän aineellisen maailman mielen sisäiseen maailmaan.
Osa ajatuksia käsittelevästä puheestamme on avoimesti vertauskuvallista. Puhumme vertauksin esimerkiksi, kun sanomme tekevämme muistiinpanoja tai sanomme siirtävämme ikävän ajatuksen taka-alalle.
Toon puolustaa näkemystä, jota kutsutaan mentaaliseksi fiktionalismiksi. Sen ydinajatus on, että puhe mielestä ja mielentiloista voi olla hyödyllistä, vaikka se ei ole kirjaimellisesti totta. Perinteisen ”representationalistisen” näkemyksen mukaan mieltä koskevat väitteet, kuten ”Matti uskoo, että bussi 4 menee Runsoriin”, ovat totta, jos ne kuvaavat oikein mentaalista kokonaisuutta, kuten uskomuksia ja haluja, jotka kuuluvat henkilön sisäiseen maailmaan. Sitä vastoin mentaalisen fiktionalismin mukaan tällaista sisäistä maailmaa ei ole olemassa.
Silti mentaalinen fiktionalisti voi ajatella, että puheemme sisäisestä maailmasta saattaa kaikesta huolimatta olla hyödyllistä. Se auttaa meitä tulkitsemaan Matin käyttäytymistä, kuten sitä, miksi hän hokee mielessään: ”Bussi 4, bussi 4”. Mentaalinen fiktionalisti voi mennä vielä pidemmälle ja ehdottaa, että kun ymmärrämme mieltä koskevat ilmaukset oikein, huomaamme, että ne voivat sittenkin ilmaista totuuksia. Nuo totuudet eivät kuitenkaan koske mentaalisten olioiden salaperäistä maailmaa, vaan jokapäiväisiä asioita, joita ihmiset sanovat ja tekevät – kuten sitä, että he aikoivat mennä Runsoriin ja hypätä bussiin 4.
Myös tieteellisille malleille on ominaista, että ne esittävät maailmaa pyytämällä meitä kuvittelemaan sen muuksi kuin se on. Niinpä pinnan kuvitellaan olevan kitkaton, maapallon kuvitellaan olevan täydellinen pallo, talouden toimijoiden kuvitellaan olevan ihanteellisen rationaalisia ja niin edelleen. Vastaavalla tavalla suuri osa mieltä koskevasta puheestamme liittyy siihen, että kuvittelemme ihmisten olevan jotain muuta kuin ovat: kuvittelemme, että heillä on sisäinen maailman, johon kätkeytyy uskomuksia ja toiveita.
Toonin mukaan mentaalisessa tilassa ei ole kyse siitä, että päässämme olisi erityinen representaatio eli edustus, esitys tai kuvaus. Sen sijaan mentaalinen tila viittaa käyttäytymiseen. Kyseinen käyttäytyminen nimetään käyttämällä vertauskuvia, jotka on otettu julkisista symboleista, erityisesti puhutusta ja kirjoitetusta kielestä.
Miksi sitten puhua ihmisten mielistä ja sisäisestä maailmasta, jos niitä ei ole olemassa? Fiktionalistin mukaan vertauskuvat lisäävät ilmaisuvoimaamme, ja niiden avulla voimme sanoa asioita, joita emme muuten voisi sanoa. Vertauskuvat voivat olla erityisen eläviä ja mieleenpainuvia ja ne synnyttävät monenlaisia johtopäätöksiä, mikä rikastuttaa ymmärrystämme, mutta voi myös johtaa harhaan.
Näkemys, että mieli (sisäisenä maailmana ja mentaalisena tilana) viittaa käyttäytymiseen, voidaan kuitenkin problematisoida. Monet mentaaliset tilat näkyvät käyttäytymisessämme asentoina, liikkeinä ja tekoina. Voimme kuitenkin sanoa toinen toisillemme ”penni ajatuksistasi”, vaikka ajattelumme ei näkyisi käyttäytymisenä, ei edes mietteliäisyytenä tai ajatuksiin vaipumisena. Sitä paitsi sama mentaalinen tila voi liittyä moneen eri käyttäytymiseen: Matti ja Maija voivat ajatella samaa, vaikka toinen kutoo ja toinen katsoo televisiota. Ehkäpä pitäisikin sanoa, että mieli voi viitata paitsi oletettuun tai todelliseen käyttäytymiseen myös ajatteluun, tunteeseen ja toimintataipumukseen, joka ei aina konkretisoidu havaittavana käyttäytymisenä.
