On erilaisia kestävyyden rajoja. Esittelen niitä seuraavassa. Lopuksi kiinnitän huomiota toiseen rajakäsitteiden kokonaisuuteen: kulttuurien välisiin rajoihin. Kestävyyden rajoilla ja kulttuurisilla rajoilla on sekä eroja että yhtäläisyyksiä.
Presidentti Paasikiven neuvosta aloittakaamme tosiasioiden tunnustamisesta; se on kaiken viisauden alku. Ihmiskunta ja koko sivilisaatiomme ovat täysin riippuvaisia biosfäärimme elinvoimaisuudesta.
Omalla toiminnallamme on niin suuri vaikutus maapallon tilaan, että ajanjaksomme on nimetty antroposeeniksi, ihmisen aikakaudeksi.
Johan Rockströmin johtama tutkimusryhmä (Stockholm Resilience Centre) on määritellyt yhdeksän planetaarista eli olemassaolomme kannalta kriittistä tekijää ja niihin liittyvää raja-arvoa. Toimintamme vaikutusten tulisi pysyä kyseisten raja-arvojen alapuolella, jotta ihmiskunnalla on elinmahdollisuuksia tulevaisuudessakin (Rockström ym. 2009). Kriittiset tekijät ovat luontokato, ilmastonmuutos, otsonikato, liiallinen maankäyttö, pula makeasta vedestä, merten happamoituminen, liikalannoitus, ilman pienhiukkasten määrä ja saastuminen.
Viidellä rajalla – luontokadossa, saastumisessa, merten happamoitumisessa, liikalannoituksessa ja maankäytössä – on Rockströmin mukaan siirrytty turva-alueelta vaaravyöhykkeelle. Siellä ekosysteemien eli eliöyhteisöjen ja niiden ympäristön muodostamien toiminnallisten kokonaisuuksien vakautta on vaikea ennustaa. Nopeatkin romahdukset ovat mahdollisia.
Planetaarisista tekijöistä luontokato ja ilmastonmuutos ovat erityisen kriittisiä. Niiden raja-arvojen ylittyminen voi aiheuttaa täysin ennakoimattomia muutoksia. Raja-arvojen oikea määrittely on kuitenkin vaikeaa.
Yhdeksän planetaarisen tekijän välillä on paljon keskinäisriippuvaisuuksia, joita emme täysin tunne. Muutokset yhdessä tekijässä saattavat aiheuttaa ennustamattomia muutoksia toisissa.
Siksi varovaisuus on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeää. Meidän tulisi pitää aiheuttamamme muutokset biosfäärissä mahdollisimman vähäisinä ja vaarattomina.
Kriittisimmäksi tekijäksi tutkijat arvioivat maapallon ravinnekiertojen häiriintymisen. Ihmisen toiminta, erityisesti lannoitteiden tuotanto ja käyttäminen, aiheuttavat laajamittaista uhkaa meri- ja vesiekosysteemien tasapainolle.
Toinen kriittisellä tasolla oleva tekijä on luontokato eli luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Maailman luonnonsäätiön (WWF) Living Planet Indexissä seurattujen yli 4000 selkärankaisen lajin yksilömäärien on havaittu pienentyneen keskimäärin 60 prosentilla vuosien 1970 ja 2014 välillä (WWF 2018). Käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto, joka uhkaa lajien lisäksi talouttamme, ruoantuotantoamme ja terveyttämme. Suurimmat syyt eläinten määrän vähenemiseen ovat luonnonvarojen ylikulutus ja maankäytön muutokset.
Toinen kestävyyden rajoja koskeva hahmotus on Kate Raworthin esittämä donitsimalli (Kate Raworth, Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economics, White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing, 2017, 9, 44; Donitsitaloustiede, suom. Juha Pietiläinen, Helsinki: Terra Cognita, 2018). Donitsitaloudessa tuotannon ja kulutuksen riittävyys (engl. sufficiency) on kahden rajan väliin muodostuva keskialue. Alarajana on ihmisten tarpeiden riittävä tyydyttäminen eli sosiaalinen minimi. Se liittyy YK:n Kestävän kehityksen tavoitteista erityisesti kahteen ensimmäiseen, köyhyyden ja nälänhädän poistamiseen, mutta toki muihinkin, kuten puhtaan veden saatavuuteen (tavoite 6). Donitsitalouden ylärajana on puolestaan ekologinen kestävyys: kasvi- ja eläinlajien monimuotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden säilyminen (Linnanen ym. 2020, 12). Yläraja liittyy kestävän kehityksen tavoitteista muun muassa 13:ta, 14:ta ja 15:ta, jotka koskevat ilmastonmuutoksen hillintää ja ilmastonmuutokseen sopeutumista sekä elämän edellytyksiä maalla ja vedessä.
Myös donitsitalouden rajoissa on jonkin verran väljyyttä; niissäkin on varoalue. Rajojen ylitys tai alitus ei siis välttämättä heti aiheuta romahdusta ja totaalista tuhoa.
Planetaariset rajat sekä donitsitalouden sosiaalinen minimi ja ekologinen kestävyys ovat esimerkkejä siitä, miten Rooman klubin jo vuonna 1972 esille nostamia kasvun rajoja on pyritty viime vuosina konkretisoimaan. Painopiste on ympäristökestävyydessä. Donitsimalli tuo kuitenkin esiin, että myös sosiaalinen kestävyys on tärkeää.
Kasvun rajat samoin kuin planetaariset rajat ja donitsimalli edustavat varoalueineen enemmän tai vähemmän toleranttia eli ”sallivaa” rajakäsitystä. Keikahduspiste taas viittaa sellaiseen ekologiseen ylitykseen, joka saa välittömästi aikaan ympäristön tilassa paikallisen tai globaalin romahduksen. Toleranttien rajojen ylityksen jälkeinen vaaravyöhyke päättyy keikahduspisteeseen. Emme kuitenkaan välttämättä tiedä etukäteen, missä keikahduspiste tarkkaan ottaen sijaitsee ja missä romahdus alkaa. Vaaravyöhykkeellä toimimiseen sisältyy siis aito riski.
Suomen kielessä puhumme kasvun ja kestävyyden rajoista. Englannin kielessä kestävyyden rajoista käytetään kahta eri ilmausta: limits of sustainability ja boundaries of sustainability. Käsitteet liittyvät läheisesti toisiinsa, mutta niissä korostuvat kestävyyden eri puolet: ympäristökestävyys ja sosiaalinen kestävyys.
Limits of sustainability viittaa ekologiseen rajaan, jonka sisä- tai alapuolella ekologinen järjestelmä voi säilyä elinkelpoisena ilman pitkäaikaisia vaurioita. Tätä koskevassa arvioinnissa kiinnitetään erityistä huomiota luonnollisiin eli fysikaalisiin, kemiallisiin ja biologisiin raja-arvoihin. Ne määrittävät, missä määrin ihmisen toiminta, kuten luonnonvarojen käyttö tai saastuminen, on maapallolla mahdollista ilman tuhoisia seurauksia.
Limits of sustainability korostaa siis määrällisiä raja-arvoja, kuten sitä, kuinka paljon makean veden kulutusta ekosysteemit voivat sietää tai kuinka paljon hiilidioksidia ilmakehä voi imeä itseensä ennen kuin ilmastonmuutos muuttuu ihmiselle ja muille lajeille tuhoisaksi. Kestävyyden rajana pidetään esimerkiksi alle kahden asteen lämpötilan nousua esiteolliseen aikaan verrattuna. Tämä mainitaan Pariisin ilmastosopimuksessa (2015).
Ekologiset raja-arvot on tärkeää määritellä ja asettaa oletettujen keikahduspisteiden alapuolelle. Raja-arvot ovat siis ihmisen määrittelemiä, mutta ne koskevat luonnonilmiöitä, jotka ovat ihmisen tahdosta riippumattomia. Raja-arvoja voidaan määritellä riskiarvion mukaan kerroksina, esimerkiksi vaaralliselle, kasvaneen riskin tasolle ja kriittiselle, korkean riskin alueelle (Steffen ym. 2015). Keikahduspisteeseen päätyminen johtaa romahdukseen hyvästä tahdosta huolimatta.
Turva-alueiden ja vaaravyöhykkeiden korostamisen tärkeys on helppo ymmärtää. Ihminen tarvitsee reaktioaikaa tuhoisan toimintansa jarruttamiseen ja lopettamiseen. Titanicilla jäi jäävuorihavainnon jälkeen liian lyhyt reaktioaika. Vaaravyöhykkeellä pitää vauhtia hidastaa ja kääntyä turvallisille vesille.
Boundaries of sustainability -tyyppiä olevat rajat ovat puolestaan käsitteellisiä viitekehyksiä, joilla hahmotetaan ihmisen toiminnan sosiaalisia turvarajoja ja -alueita. Kyseessä ovat raja-arvot, joiden turvallisella puolella yhteiskunnan oletetaan välttävän kestämättömän kehityksen. Boundaries of sustainability korostaa siis kestäviä yhteiskunnallisia toimintalinjoja ja ongelmien ennaltaehkäisyä.
Äskettäin solmittu YK:n Tulevaisuussopimus (2024) korostaa turva-alueiden ja vaaravyöhykkeiden tunnistamisen tärkeyttä. Tulevaisuussopimus vahvistaa aiemmat YK:ssa sovitut tavoitteet, kuten kestävän kehityksen tavoiteohjelman (2016). Sopimuksessa ilmaistaan vahva huoli ilmastonmuutoksesta ja erityisesti sen vaikutuksista haavoittuvimpiin maihin. Lisäksi todetaan, että nykyinen kasvihuonekaasupäästöjen vähennystahti on liian hidas.
Vertailun vuoksi on hyödyllistä panna merkille toinen rajojen ideaa hyödyntävä teema. Eri kulttuurienkin välillä sanotaan olevan rajoja. Niillä viitataan muun muassa normien, tapojen, perinteiden, uskomusten ja kielten eroihin. Kulttuurisilla rajoilla jotkut näkevät olevan vaaravyöhykkeisiin rinnastettavan ”murtovesialueen”: alueen, jolla yksi kulttuuri ja perinne asteittain päättyy ja sekoittuu toiseen ja jonka toisessa päässä toinen kulttuuri alkaa.
Kulttuurien sekoittumista ja kulttuuristen vaikutteiden siirtymistä kulttuurista toiseen ei välttämättä pidetä ongelmallisena, saati vaarallisena, vaan pikemmin suotavana. Näin saattavat ajatella erityisesti globalisaatioon myönteisesti suhtautuvat. Kuitenkin eräissä tapauksissa eri kulttuurien edustajat saattavat haluta pitäytyä visusti omalla alueellaan ja omassa perinteessään, jotta kulttuurit eivät sekoittuisi tai, mikä pahempaa, toinen kulttuuri nielaisisi toista. On siis ikään kuin kulttuurienkin välillä olisi keikahduspisteitä, johon päätyminen on kulttuurille tuhoisaa.
Tällainen käsitys on kuitenkin ongelmallinen. Siihen sisältyy eräänlainen ”kaltevan tason” (slippery slope) oletus: jokin tapahtuma tai päätös johtaa välttämättä johonkin toiseen tapahtumaan tai päätökseen. Ei ole kuitenkaan selvää, että jostain tavasta tai perinteestä luopuminen tai jonkin normin, esimerkiksi käytös- tai pukeutumisnormin, höllentäminen johtaisi väistämättä koko kulttuurin hylkäämiseen ja romahtamiseen. On siis järkevää olla kulttuuristen keikahduspisteiden suhteen agnostikko tai jopa kieltäjä, vaikka vakaasti uskoisikin ekologisten ja sosiaalisten keikahduspisteiden olemassaoloon.
