Kesä on täynnä kulttuuria ja tapahtumia, konsertteja, teatteria ja keskustelutilaisuuksia. Yksi niistä on Wasa Future Festival. Monikielisen tapahtuman tunnuslause on ”Time to get the future in order!”, ”On aika laittaa tulevaisuus kuntoon”. Siihen kiinnittyi oma huomioni, vaikka tilaisuuden järjestäjät eivät välttämättä lauseeseen paljon painoa panneet.
Tulevaisuusfestivaalin kävijä saattaa ajatella, että saahan sitä yrittää: laittaa tulevaisuus kuntoon. Tehtävä ei ole helppo, vaan vaikea, ellei mahdoton. Omaakin elämää on vaikea hallita, saati sitten kokonaisen seutukunnan, maan tai planeetan tulevaisuutta.
Lisäksi käsitys siitä, millainen tulevaisuus on, kun se on kunnossa, on mitä suurimmassa määrin poliittinen ja arvoperustainen. Niinpä vastauksia siihen, mitä pitäisi tehdä ja mitä pitäisi tapahtua, jotta tulevaisuus saataisiin kuntoon, on monia erilaisia.
Moni toiminnan ihminen kiirehtii jo ojentamaan näin ajattelevaa. Elämän ja tulevaisuuden hallitsemattomuuden korostaminen ei auta mitään. Sen sijaan tarvitaan yksilöitä ja yhteisöjä, jotka uskaltavat yrittää ja suuntautuvat vahvasti tulevaisuuteen. Ei jäädä tumput suorina odottamaan, mitä tulevaisuus tuo, vaan pyritään itse aktiivisesti vaikuttamaan siihen!
Tällainen aktiivinen optimismi saattaa kuulostaa touhotukselta ja toiveajattelulta. Optimismin puolustukseksi voidaan kuitenkin vedota siihen, että ihmiskunnan suuriin haasteisiin vastaaminen vaatii sitä. Sellaisia haasteita ovat ilmastonmuutos ja lajikato sekä monet yhteiskunnalliset ongelmat, joita käsitellään esimerkiksi YK:n Kestävän kehityksen tavoitteissa. Tavoitteiden saavuttamiseksi voi olla välttämätöntä, että on olemassa niitä, joiden mielestä on aika laittaa tulevaisuus kuntoon. Tekemisen halun lisäksi tarvitaan tietysti tietoa ja taitoa, tuuriakin, jotta osattaisiin tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan eikä pahennettaisi tilannetta.
Vanhan sanonnan mukaan maito kaatui jo. Se tarkoittaa, että jos vahinko on tapahtunut, niin pitää katsoa eteenpäin, korjata se, mikä on korjattavissa, ja pyrkiä tekemään asiat paremmin eikä jäädä voivottelemaan. Näin ajattelevien kanssa hengenheimolaisuutta voivat tuntea ”Aika laittaa tulevaisuus kuntoon” -tyypit.
Sanotaan myös, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Omat tapansa voi sentään luvata parantaa ja voi yrittää huolehtia siitä, että vastaisuudessa toimii oikein. Aika näyttää, miten siinä onnistuu.
Aikaa on tapana verrata joen virtaan, mutta vastaako vertausta mikään todellisuudessa? Ilmeisestikään aika ei ole mitään aineellista, joka virtaisi kuin vesi. Vesi virtaa maa-ainesten muodostamassa uomassa, mutta missä aika virtaa? Avaruudessako? Onko siis aika todellisuuden ulottuvuus, johon liittyy jotain, jonka yritämme tavoittaa virtaamisen metaforalla? Vai johtaako metafora meitä harhaan? Tämän selvittämiseksi on syytä tutustua virtaamisvertauksen alkuperään.
Herakleitos Efesolainen (n. 535–475 eaa.) oli kreikkalainen luonnonfilosofi, yksi merkittävimmistä Sokrateen (n. 469–399 eaa.) edeltäjistä. Herakleitos katsoi, että aineellisessa todellisuudessa ei voi olla mitään pysyvää. Ehkä moni lukijanikin voisi hyväksyä aineen pysymättömyyden ajatuksen. Herakleitoksen mukaan vain muutos on todellista ja pysyväisyys harhaa. Kaikki on liikkeessä, kuten hänen tunnetuimmassa ajatelmassaan sanotaan: ”Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan”. Herakleitos tunnetaan myös käsityksestä, että samaan virtaan ei voi astua kahdesti, sillä sen enempää astuja kuin virtakaan ei pysy samana. Herakleitoksen mukaan ”me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole”. Nämä lausumat ovat välittyneet meille Platonin kirjoituksista. Platon itse sanoo, että ”kaikki liikkuu” (Kratylos 402a).
Toinen antiikissa tunnettu aikaa koskeva käsitys on aivan vastakkainen. Parmenides Elealainen (n. 520 – n. 450 eaa.) katsoi, ettei aikaa eikä liikettä ole olemassa, koska todellisuuden pysyvät muodot ovat ikuisia ja matemaattisia. Ajan ja liikkeen olemassaoloa koskeva epäily ei kuitenkaan ole koskaan saanut suurta yleisöä haltioihinsa. Abstraktin ajattelun ammattilaiset, kuten matemaatikot ja loogikot, saattavat ajatella, että heidän tutkimansa asiat ovat ajattomia. Se on kuitenkin eri asia kuin käsitys, että aika ja liike ovat epätodellisia.
Palatkaamme virtaamisvertaukseen. Eräs ajassa olemisen piirre, jota vertaus yrittää tavoittaa, on seuraavanlainen: Jos ajattelemme liikettämme avaruuden kolmessa ulottuvuudessa – korkeudessa, leveydessä ja syvyydessä – niin voimme todeta, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa liikkeeseen. On mahdollista (ainakin suhteellisessa mielessä) pysähtyä, olla menemättä mihinkään, pysyä paikallaan. Aika on erilainen. Se virtaa koko ajan ja pysähtyminen siinä on mahdotonta. Kuolemassa yksilön aika päättyy ainakin hänen subjektiivisen aikakokemuksensa merkityksessä.
Aika jaetaan menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tämä jako ei kuitenkaan ole muuttumaton, vaan se, mikä sisältyy nykyhetkeen, vaihtuu jatkuvasti niin, että uusi sisältö tulee ikään kuin tulevaisuudesta nykyisyyteen ja vanha sisältö taas muuttuu menneisyydeksi. Jos kuvittelemme maailmanhistorian aikajanaksi, jolle kaikki tapahtumat sijoittuvat, niin nykyhetki näyttää liikkuvan janalla yhteen suuntaan ja me nykyhetken mukana.
Näin ollen vaikka ’nyt’ on ajallinen määre, se ei ole ajan osa, jos ajalla tarkoitetaan kestoa. Kokemuksellinen nykyhetki voi toki olla kestollinen. Silti voidaan ajatella, että nykyhetki on vain raja, joka erottaa aikaisemman ja myöhemmän. Onko siis todellisuus olemassa vain tuossa kestottomassa hetkessä? Yhtäältä voi tuntua oikealta ajatella juuri näin ja pitää kaikkea muuta jonakin, jota muistamme tai jota ennakoimme. Toisaalta tuntuisi omituiselta, että kosketuksemme todellisuuteen olisi vain silmänräpäyksellinen. Asiaa ehkä hieman helpottaa, jos ajattelemme, että kysymyksessä ei ole vain yksi silmänräpäys vaan monta eivätkä havainnonsisällöt välttämättä vaihdu kovin nopeasti.
Eräs ajan filosofian suuri kysymys on, onko tapahtumien jakautuminen menneisyyteen kuuluviin, nykyisiin ja tulevaisuuteen kuuluviin todellisuuden itsensä ominaisuus vai perustuuko se vain meidän subjektiiviseen näkökulmaamme. Jälkimmäisen näkökannan tunnetuin edustaja on Kant, jonka mukaan aika on ihmisten ajattelun apriorinen eli ennalta annettu toimintapa.
Kuitenkin jo Augustinus katsoi, että ajan mittaaminen perustuu inhmisen kykyyn ennakoida tulevaa, muistaa mennyttä ja olla tietoinen välittömästi havaittavasta nykyhetkestä. Ajan osat ovat siten olemassa mielessä, ja aika on todellista eräänlaisena tietoisuuden sisäisenä ulottuvuutena.
Jo antiikissa pohdittiin, mikä on tulevaisuuden kontingentteja (eli ei-välttämättömiä) tapahtumia koskevien lauseiden totuusarvo. Voidaan nähdä, että sellaiset lauseet ovat ”Aika laittaa tulevaisuus kuntoon” -ajattelutavan koetinkivi. Jotkut sanovat, että tulevaisuuden kontingentteja tapahtumia koskevien lauseiden totuusarvo on epämääräinen.
Aristoteles katsoi, että tosiseikat ovat välttämättömiä silloin, kun ne tapahtuvat. Jos esimerkiksi istut tätä lukiessasi, niin välttämättä istut, koska et voi yhtä aikaa sekä istua että seistä. Aristoteles keskustelee tästä Tulkinnasta-teoksessaan ja tarkastelee esimerkkilausetta ”Huomenna tapahtuu meritaistelu” (De int., 9, 19a30). Jos huomenna puhkeaa meritaistelu, vaikuttaa siltä, että kyseinen lause on väistämättä tosi jo tänään. Näyttäisi siis siltä, että jos hyväksymme tulevaisuuteen suuntautuvien lauseiden olevan tosia tai epätosia jo nykyisyydessä, joudumme hyväksymään olleen aikojen alusta asti totta, että huomenna puhkeaa meritaistelu. Niinpä se, että tänään yritämme estää meritaistelun syttymistä vaikuttaa yhtä turhalta kuin veden kantaminen kaivoon. Tämä olisi erittäin huono uutinen niille, joiden mielestä on aika laittaa tulevaisuus kuntoon.
Aristoteles kuitenkin kieltää tällaisen fatalistisen tulkinnan. Siitä, että välttämättä joko väite tai sen kielto on tosi, ei seuraa, että jompikumpi niistä on välttämättä tosi. On siis mahdollista, että meritaistelu syttyy tai on syttymättä. Vaikka se syttyisi, myös toisen vaihtoehdon – syttymättä jäämisen – olisi kuitenkin ollut mahdollista toteutua. Lauseella ”Huomenna tapahtuu meritaistelu” on siis totuusarvo, mutta tietääksemme, kumpi se on – tosi vai epätosi – on odotettava huomiseen.
Mitä meidän siis tulisi ajatella menneiden ja tulevien tapahtumien olemassaolosta? Ensinnäkin voimme todeta, että mitä tahansa muuta niistä ajatellaan, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on ero. Tuota eroa luonnehtii ensinnäkin se, että aikajärjestys ja kausaalijärjestys (eli syiden ja seurausten järjestys) ovat samansuuntaisia. Siten menneeseen ei voida vaikuttaa, mutta tuleviin asioihin kenties voidaan.
Aikaisemman ja myöhemmän erottaa muuttuva nyt-hetki. Kuten todettu, nyt-hetki liikkuu tai muuttuu vain yhteen suuntaan, ja kausaliteetilla eli syy–seuraus-suhteella on sama suunta. Siksi monet (mm. David Hume) ovat katsoneet, että aikamatkailu eli liikkuminen ajassa eteen- ja taaksepäin on mahdotonta. Tulevaa ei voida havaita toisin kuin nykyistä, ja vain menneisyyteen kuuluvien tapahtumien määrä kasvaa.
Tulevaisuuden tietämisen kysymyksiin liittyy läheisesti tulevaisuuden ennustamisen ongelma. Tulevaisuuden ennustamisella on esitetty seuraavaa yleistä rakennetta:
L1, …, Ln yleisiä lakeja
C1, …, Cn ennustettavaa asiaa koskevia alku- tai ennakkoehtoja
E ennustettavan asian kuvaus
Ilmiö E voidaan ennustaa tai selittää alkutilanteen (C1, …, Cn) ja lainalaisuuksien (L1, …, Ln) perustella, jos alkuehdoista ja yleisistä laeista voidaan loogisesti johtaa lopputilanne, jossa ilmiö E esiintyy. L1, …, Ln ovat jos–niin-muodossa olevia yleisiä säännönmukaisuuksia (esim. ”Jos asunnon myyjiä on enemmän kuin ostajia, niin asuntojen hinnat laskevat”). Ehdot C1, …, Cn vuorostaan osoittavat, että säännönmukaisuuksien ehdot toteutuvat tarkasteltavassa tapauksessa. Näistä seuraa ennustettava asia E, mikä voidaan esittää kaavamaisesti näin:
(L1, …, Ln & C1, …, Cn) → E
Voimme esittää ennustamisen yleisen rakenteen myös niin, että ennustettava asia E seuraa ennakkoehdosta A taustateorian T perusteella. Ennakkoehdosta A siis loogisesti seuraa, että ennustus E on tosi, jos taustateoria T on tosi.
A alkuehto
T taustateoria
E lopputilanne eli ennustettavan asian kuvaus
A ├ (T → E)
Tulevaisuuden ennustaminen kausaalilakien perusteella saattaa kuitenkin – myös varsin yksinkertaisissa tapauksissa – olla hyvin vaikeaa. Syynä on muun muassa se, että lait ovat todennäköisyyslakeja ja tietomme alku- tai ennakkoehdoista voi olla puutteellista. Itse asiassa kaikki kokemukseen pohjautuva tieto on enemmän tai vähemmän epävarmaa, likimääräistä ja epätäydellistä. Tämä on hyvä muistaa, kun yritämme laittaa tulevaisuutta kuntoon.
