Omistajuus kuulostaa abstraktilta. Se on sellaisen yksilön tai ryhmän ominaisuus, joka omistaa jotakin. Omistajuus on myös sellaisen yksilön tai ryhmän ominaisuus, joka pitää tarkasteltavaa asiaa tai toimintaa itselleen tärkeänä ja merkityksellisenä.

Omistajuudella on siis objektiivinen, omistukseen eli omistussuhteeseen perustuva ja subjektiivinen, tunteeseen tai asenteeseen perustuva merkitys. Jälkimäisessä merkityksessä omistajuus tarkoittaa yksilön tai yhteisön näkemystä, että tarkasteltava asia koskee juuri häntä tai heitä. Tällainen asia (tai osa sitä) voi olla esimerkiksi rooli, tehtävä, ajattelu- tai toimintatapa, esine, paikka ja niin edelleen.

Yksilöiden omistaman omaisuuden määrä ja laatu vaihtelevat suuresti myös sellaisissa maissa kuin Suomessa, jossa tulo- ja varallisuuserot ovat kaiken kaikkiaan suhteellisen pienet – painon ollessa suhteellisen-sanalla. Joku omistaa lähinnä vain omat ajatuksensa, kun taas toisella on rahaa tai muuta omaisuutta enemmän kuin osaamme kuvitellakaan.

Omistajuus viittaa kuitenkin monessa tapauksessa muuhun kuin rahassa tai muulla mittarilla mitattavaan omaisuuteen. Omistajuus voi koskea myös työtä ja tehtäviä sekä, kuten sanottu, ajattelu- ja toimintatapoja.

Työtä ja tehtäviä koskevaan omistajuuteen voi liittyä vahva kokemus siitä, että tuo työ tai tehtävä tuntuu omalta, ellei jopa itselle sopivalta ja ikään kuin luonnostaan tai muulla perusteella itselle kuuluvalta.

Työtä, josta tunnetaan omistajuutta tai jota pidetään omana, tehdään – näin voisi olettaa – vastuuntuntoisesti ja uskollisesti. Tämä ei aina tarkoita, että työ olisi erityisen mukavaa ja innostavaa. Omistajuussuhde voi siis kestää vastoinkäymisetkin – sen että omistajuuden kohde ei aina huvita.

Tällaisesta työstä voidaan myös olla mustasukkaisia niin, että jos Matti saakin sellaisen tehtävän hoitaakseen, johon Maija tuntee omistajuutta, Maija voi olla käärmeissään ja ajatella, että tehtävä kuuluisi hänelle ja että hän osaisi hoitaa sen paremmin kuin kukaan muu.

John Locken (1632–1704) mukaan omistus on työn synnyttämä suhde yksilön ja omaisuuden välillä. Jos uudisraivaaja raivaa pellon omalla työllään, niin hänestä tulee tuon pellon omistaja. Tämä idea ei toteudu palkkatyössä, jossa oikeudet työn tuloksiin ovat työnantajalla. Joka tapauksessa Locken teoriat yksityisen omistusoikeuden tärkeydestä ja valtion toiminnan minimoimisesta ovat luoneet pohjaa kapitalistisen järjestelmän perustelulle aina meidän päiviimme saakka.

Joku markkinoinnin tai sosiologian graduntekijä on varmaan jo selvittänyt, tunteeko S-ryhmän asiakasomistajat suurempaa omistajuutta Prismassa ostoksilla käymisestä kuin K-Plus -asiakkaat Citymarketissa käymisestä. Entä miten mahdolliset erot koetussa omistajuudessa vaikuttavat kuluttajakäyttäytymiseen?

Ympäristöaate, ilmastohuoli ja kasvisruokavalio ovat esimerkkejä ajattelu- ja toimintatavoista, jotka jättävät kylmiksi ne, jotka eivät koe niihin omistajuutta. Niinpä voidaan ajatella, että omistajuus on ikään kuin myönteinen väritys tai valo tarkasteltavan asian ympärillä. Yksi näkee tuon valon tai värin ja toinen ei. Sillä, joka näkee, on omistajuus puheena olevaan asiaan.

Omistajuuden valon tai värin näkeminen riippuu monista tekijöistä, kuten omista tai vertaishenkilöiden kokemuksista, hyvistä esimerkeistä tai ajanjaksosta, jolloin on ollut tekemisissä tarkasteltavan asian, kuten tehtävän tai ajattelutavan, kanssa. Siten omistajuus riippuu myös siitä, miten hyvin perillä yksilö on kyseisestä asiasta.

Äskettäin toimin opettajana MBA-kurssilla, jossa eräs osallistuja totesi, että omistajuus ja vastuullisuus eli vastuuntunto kulkevat käsi kädessä. Voidaan myös sanoa, että vastuullisuus edellyttää omistajuutta. Omistajuutta tarvitaan siihen, että tarkasteltava asia olisi ihmiselle tärkeä ja merkityksellinen. Juuri tästä on kyse subjektiivisessa omistajuudessa.

Kaikki eivät välttämättä näe vastuullisuuden ja omistajuuden suhdetta samalla tavalla. Voi olla, että tässä suhteessa erot liittyvät siihen, miten tärkeänä eri yksilöt pitävät omaisuutta ja omistamista.

Omistajuudella perustellaan myös kapitalistisen talousjärjestelmän paremmuutta kommunismiin nähden. Omistajuuden ja sen mukanaan tuoman vastuullisuuden katsotaan puuttuvan kommunismista. Ajatuksena siis on, että yksityisellä omistajalla on oma intressi pitää omaisuudestaan huolta, kun taas yhteisomaisuus jää helposti hunningolle: vastuu yhteisomaisuudesta on epäselvä. Lisäksi nekin, jotka aluksi huolehtivat yhteisomaisuudesta, väsyvät ja luovuttavat, jos muut eivät piittaa siitä tuon taivaallista. Standardiperusteluna käytetään neuvostoajan rempallaan oloa. Voidaan kuitenkin kysyä, onko yksityisomistus todellakin omistajuuden peruskaava vai voisiko yhteisomistukseenkin liittyä merkityksellisiä kokemuksia omistajuudesta.

Vuorisaarnaa pidetään klassisena esimerkkinä omaisuuden keräämistä koskevasta kritiikistä. Sen mukaan Nasaretin mies, jota monet pitävät – oikein tai väärin – eräänlaisena esikommunistina, sanoi seuraavasti: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.” (Matt. 6: 26) Vertaus palvelijoille uskotuista rahoista (Matt. 25: 14-30) antaa puolestaan toisenlaisen ohjeen. Sen mukaan omaisuus tulee sijoittaa tuottavasti. (Vertauksella on myös teologinen merkitys, johon en tässä mene.)

Käsitykseni mukaan subjektiivinenkaan omistajuus ei välttämättä edellytä, että omaisuutta tai omistamista sinänsä pidettäisiin tärkeänä. Omistajuus liittyy pikemmin siihen, miten tärkeänä ja missä määrin itselle kuuluvana jotain asiaa tai toimintaa pidetään.

Edellä esitetyn perusteella subjektiivinen omistajuus tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin mielenkiinto tai velvollisuudentunto. Omistajuutta on kuitenkin paria muutakin päätyyppiä: asiantuntemukseen ja työnjakoon eli tehtävänantoon perustuvaa.

Objektiivisessa merkityksessä omistajuus perustuu omistussuhteeseen, asiantuntemukseen tai tehtävänantoon. Subjektiivisessa merkityksessä omistajuus perustuu mielenkiintoon tai velvollisuudentuntoon. Eri perusteet voivat olla myös päällekkäisiä eli samanaikaisia.

Yksilöllä tai ryhmällä voi olla omia tehtäviään ja asiantuntemustaan koskevia subjektiivisia uskomuksia, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta. Tällaisille uskomuksille ja toiveajattelulle perustuva omistajuus on subjektiivista.

Omistussuhteeseen perustuva omistajuus on yleensä kaksiasentoista eli ”kyllä tai ei” -tyyppistä. Sen sijaan subjektiivinen omistajuuden tunne tai kokemus voi olla asteittaista. Henkilön omistajuus eri asioiden suhteen voi siis olla vahvempaa tai heikompaa.

Saman henkilön eri omistajuudet voivat olla myös ristiriidassa keskenään, kuten siinä tapauksessa, että hän kokee omistajuutta sekä kaukomatkailusta että ilmastonmuutoksen hillinnästä (lue: häntä kiinnostaa kaukomatkailu, ja hän kokee velvollisuudekseen hillitä ilmastonmuutosta). Tällaisessa tilanteessa henkilö saattaa kokea kognitiivista dissonanssia eli tiedon ja toiminnan välistä ristiriitaa.