Suomalaiset yliopistot tähtäävät hiilineutraaliuteen vuoteen 2030 mennessä. Hiilineutraalius tarkoittaa, että hiilidioksidipäästöjä tuotetaan enintään sen verran kuin niitä voidaan sitoa hiilinieluihin. Hiilinieluja ovat metsämaa, puusto ja suot sekä merien ja muiden vesistöjen pintakerrokset.
Oli kyseessä yksilö tai organisaatio, todellinen hiilijalanjälki on aina suurempi kuin nolla. Se johtuu siitä, että työ vaatii aina ainetta ja energiaa, kuluttaa luonnonvaroja, tuottaa jätettä ja aiheuttaa päästöjä. Siten päästöt saadaan nollaan vain, jos toiminta loppuu.
Suomen edellinen hallitus linjasi, että maamme olisi hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Tähän oletettiin päästävän maankäyttösektorin hiilinielujen avulla. Suomessa maankäyttösektori (eli maankäyttö, maankäytön muutokset ja metsätalous) on muuttunut nettonielusta nettopäästölähteeksi. Samalla Suomen ja suomalaisten korkeakoulujen hiilineutraaliustavoitteet ovat karkaamassa käsistä.
Tältä on näyttänyt viime vuosina. Tilastokeskuksen tuoreen ennakkoraportin mukaan Suomessa maankäyttösektorin (LULUCF: land use, land use change and forestry) päästöjen ja poistumien summa vuonna 2023 oli -1,3 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia eli kyseinen sektori oli nettonielu. Tämä on hyvä uutinen, ja suunta on oikea, vaikka siihen liittyy vielä paljon epävarmuutta. Tämä nettonielu ei kuitenkaan riitä kompensoimaan päästöjä Suomessa, vaan nielun pitäisi olla yli kolmikymmenkertainen: 40,6 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia. Sen verran olivat vuoden 2023 kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt Suomessa. Kun nyt näyttää siltä, että maankäyttösektorin hiilinielu on riittämätön, miten päästöt voitaisiin hyvittää?
Päästökompensaatio tarkoittaa hyvitystä, joka ostetaan tai toteutetaan korvauksena aiheutuneista kasvihuonekaasupäästöistä. Kompensaatiot, kuten metsityshankkeet ja investoinnit muihin hiilinieluihin, ovat kuitenkin vasta vihonviimeinen keino hiilineutraaliuden tavoittelussa. Ensisijaisia keinoja ovat kulutuksen vähentäminen, energian ja luonnonvarojen säästäminen esimerkiksi laitteiden ja rakennusten energiatehokkuutta lisäämällä sekä kasvihuonepäästöjen vähentäminen uusiutuvalla energialla. Näiden keinojen vahvistamiseen tähtää myös Vaasan yliopiston kampuskehityshanke (2019–2024). On myös mahdollista hankkia sellaisia tuotteita ja palveluja, joiden hiilijalanjäljen on valmistaja tai myyjä jo kompensoinut.
Kompensaatiokysymys puhututtaa yliopistoja erityisesti siksi, että ilman kompensaatioita niiden on käytännössä mahdotonta saavuttaa hiilineutraaliutta. Eräillä yliopistoilla on kompensaatioista jo kokemusta; näin on ainakin Helsingin yliopistolla ja Hankenilla. Kokemukset eivät ole pelkästään myönteisiä. Opetus- ja kulttuuriministeriö on linjannut, että yliopistoille myönnettyjä verovaroja ei saa käyttää kompensaatiomaksuihin.
Vähättelemättä hiilineutraaliustavoitteen merkitystä on mahdollista, ellei järkevää, ajatella, että yliopistojen tärkein ilmastoteko on omien päästöjen välttäminen ja vähentäminen sekä kestävää kehitystä koskeva tutkimus ja koulutus. Tätä perustelee ja siihen kannustaa myös kestävää kehitystä koskeva eurooppalainen osaamiskehys (GreenComp).
Yliopistojen tehtävänä ei siis ole hiilineutraaliuden saavuttaminen keinolla millä hyvänsä. Sen sijaan niiden tehtävänä on tutkitun tiedon lisääminen sekä valveutuneiden ja vastuuntuntoisten kansalaisten kasvattaminen. Siinä onnistuminen on osa yliopistojen kädenjälkeä eli positiivista vaikutusta ympäristöön ja yhteiskuntaan. Yliopistolaki luonnehtii tuota jälkeä antamalla yliopistoille tehtäväksi ”kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”.
Ehdotan, että Vaasan yliopisto korvamerkitsisi osan omasta sisäisestä tutkimusrahoituksestaan ESG-asioita edistävien tai YK:n Kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumista edistävien tutkimushankkeiden rahoittamiseen. ESG-lyhenne viittaa ympäristö- ja yhteiskuntavastuuseen sekä hyvään hallintoon (environmental, social and corporate governance). Tällaisia hankkeita voi olla kaikilla tieteenaloilla.
Vaasan yliopistossa on vuosittain laskettu hiilijalanjälki vuodesta 2019 alkaen. Laskenta on kehittynyt, eivätkä eri vuosien laskelmat ole ihan vertailukelpoisia. Hiilijalanjäljen laskenta ei ole itsetarkoitus, vaan väline, joka auttaa hahmottamaan, miten päästöjä voitaisiin välttää ja vähentää.
Vuonna 2022 Vaasan yliopiston hiilijalanjälki oli noin 2,62 tuhatta tonnia hiilidioksidiekvivalentteja kasvihuonekaasuja. Se on noin 435 kiloa yliopistolaista, opiskelijaa ja työntekijää kohden. Hiilidioksidiekvivalentti tarkoittaa, että kasvihuonekaasujen yhteisvaikutus on ilmaistu kuin ne olisivat kaikki hiilidioksidia.
Päästöhuutokaupassa hiilidioksidiekvivalenttitonnin hinta on tällä hetkellä noin 75 euroa. Siten Vaasan yliopiston päästöjen 2022 kompensointi maksaisi lähes 200 000 euroa.
Käytetyin ympäristövaikutusten laskemiseen kehitetty standardi on GHG Protocol (Greenhouse Gas Protocol) eli Kasvihuonekaasuprotokolla. Siinä päästöt jaetaan kolmeen luokkaan:
Scope 1 -luokkaan kuuluvat päästöt, joihin organisaatio voi suoraan vaikuttaa ja joita se voi helpoimmin itse kontrolloida. Päästöt syntyvät paikan päällä organisaation oman toiminnan seurauksena.
Scope 2 -luokkaan kuuluvat tuotannon ja muun toiminnan epäsuorat ostoenergiaan liittyvät päästöt esimerkiksi sähkön ja lämmön kulutuksesta.
Scope 3 -luokkaan kuuluvat tavaroiden ja palveluiden hankinnasta syntyneet päästöt eli kaikki epäsuorat päästöt. Niitä ovat muun muassa jäte- ja vesihuolto sekä tavaroiden hankinnan ja kuljetusten päästöt.
Vaasan yliopiston laboratorioista (VEBIC ja Technobothnia) syntyvät päästöt sekä yliopiston pakettiauton päästöt kuuluvat Scope 1 -luokkaan. Yliopistokampuksen ja -kiinteistöjen sähkön ja lämmön kulutus kuuluu Scope 2 -luokkaan. Suurin osa yliopiston päästöistä kuuluu Scope 3 -luokkaan.
Suurimmat päästöluokat vuonna 2022 olivat hankinnat (46 %) ja kiinteistöt (35 %; Scope 2: 5 %, Scope 3: 30 %). Niiden osuus päästöistä on yhteensä yli 80 prosenttia. Hankintoihin sisältyvät muun muassa laitteet, huonekalut, toimistotarvikkeet ja tulostuspaperi. Kiinteistöjen päästöt syntyivät rakennusten ja kampuksen ylläpidosta ja remontoinnista sekä lämmön, sähkön ja veden kulutuksesta. Matkustamisen osuus päästöistä vuonna 2022 oli noin kaksi prosenttia.
Edellä olen tarkastellut päästökompensaatioita varovaisen kriittisesti. Eräs kompensaatioiden muoto on niin sanotut sisäiset kompensaatiot, joissa on kyse organisaation omaan toimintaan kohdistuvasta, hiilijalanjälkeä pienentävästä investoinnista. Vaasan yliopiston tapauksessa sellainen voisi olla esimerkiksi opiskelijoiden ja henkilökunnan talvipyöräilyä tukemaan rakennettava pyörätalli. Pyörätalli-investointi voisi lisätä sekä opiskelijoiden että henkilökunnan pyöräilyä kodin ja kampuksen välillä. Jos tämä toteutuisi, vähenisivät kodin ja kampuksen välisestä liikkumisesta aiheuttavat päästöt, jotka kuuluvat Scope 3 -luokkaan. Investoinnin suuruus voitaisiin laskennallisesti sitoa vuosittain aiheutuvien kasvihuonekaasupäästöjen keskiarvoon.
Kuten todettu, ilmastopäästöjä kumotaan kasvattamalla hiilinieluja tai rakentamalla uusiutuvaa energiaa, jolla vältetään tulevia päästöjä. Tähän liittyy myös hiilikädenjäljen käsite. Hiilikädenjäljestä puhutaan tavallisimmin yritysten yhteydessä. Kädenjäljellä tarkoitetaan, että yrityksen tarjoamat tuotteet ja palvelut voivat pienentää asiakkaan ‒ yksilön tai toisen organisaation ‒ hiilijalanjälkeä (VTT ja LUT University, Carbon Handprint Guide, 2018, s. 4–5, 9–11).
Jos hiilijalanjäljen laskemiseen liittyy monia kysymyksiä, niin vielä enemmän niitä liittyy hiilikädenjäljen laskemiseen. Helpoimmasta päästä on kysymys, miten arvioida päästöjä, joita ei synny eli jotka vältetään tarjottavan tuotteen tai palvelun avulla. Tähän vastataan, että on verrattava päästötilannetta ennen kuin tarjottava tuote tai palvelu otettiin käyttöön ja käyttöönoton jälkeen. Erotus kertoo hiilikädenjäljen.
Päästötilannetta ennen kuin tuote tai palvelu otettiin käyttöön kutsutaan lähtökohdaksi (baseline). Sen määrittely ei kuitenkaan ratkaise kaikkia hiilikädenjäljen arviointiin ja laskentaan liittyviä ongelmia. Miten varmistua, että päästöt vältetään juuri oletetusta eikä muusta syystä? Onhan mahdollista, että käyttöönotetun tuotteen tai palvelun sijasta tai ohella muu tekijä vähentää päästöjä.
Hiilikädenjälki mittaa siis tuotteen, toiminnan tai palvelun ilmastohyötyjä eli päästövähennyskykyä. Se esittää arvion siitä, miten paljon muut toimijat, kuten asiakkaat, voivat vähentää päästöjään yrityksen tarjoamien koneiden, laitteiden, tietojen tai uusien toimintatapojen avulla. Tässä olennaista on vaatimus, että pitää olla kolmas osapuoli eli asiakas tai muu toimija. Organisaation omien päästöjen vähentäminen ei kasvata hiilikädenjälkeä.
Joku saattaisi ehdottaa, että korkeakoulujen tuottama uusi tieto ja osaaminen pitäisi lukea niiden kädenjäljeksi. Esimerkiksi LUT-yliopistossa on otettu käyttöön tutkimuksen rahoitusmalli, jossa yliopisto tukee omien tutkijoidensa sellaista tutkimusta, jonka voidaan odottaa tuottavan tuloksia, jotka auttavat kolmansia osapuolia eli tutkimustulosten hyödyntäjiä vähentämään omaa tai muiden hiilijalanjälkeä.
Ongelmana on, että uuden tiedon ja osaamisen päästövähennysvaikutusta on hyvin vaikea, ellei mahdotonta, mitata: vähennys, jos sitä on, tapahtuu usein epäsuorasti ja mahdollisesti vasta vuosikymmenten kuluttua. Yhdenlainen tieto ja osaaminen, kuten vähäpäästöisen teknologian kehittäminen ja entistä pienempään kulutukseen tyytyvän elämäntavan edistäminen, voivat vähentää päästöjä.
Kaikki uusi tieto ja osaaminen ei kuitenkaan vaikuta näin. Voi käydä niinkin, että uuden tiedon avulla vähennetään päästöjä yhtäällä, kun taas toisaalla hiilijalanjälki vain kasvaa. Tämä johtuu siitä, että iso osa kehittyneiden maiden kulutusvaikutuksista on ulkoistettu muualle. Suomessakin kehitettyä vähäpäästöistä teknologiaa varten saadaan raaka-aineet monessa tapauksessa muista maista. Raaka-aineiden hankinnasta sekä teknologian valmistamisesta ja kuljettamisesta syntyvät päästöt ja monet muut ongelmat jäävät tuottajamaiden ja niissä asuvien ihmisten huoleksi.
