Velvollisuusetiikka ja seurausetiikka ovat kuin tuli ja vesi. Jos niitä yrittää yhdistää, niin pieleen menee: tuli sammuu ja vesi mustuu. Näin moni ajattelee, vaikka ei välttämättä tarvitsisi.

Velvollisuusetiikan kannattajat pitävät velvollisuuksia eettisen toiminnan välttämättömänä lähtökohtana. Velvollisuuksia ovat esimerkiksi totuuden puhuminen, lupausten pitäminen ja muiden ihmisten koskemattomuuden kunnioittaminen.

Velvollisuusetiikan mukaan toiminnan moraalista arvoa eivät määrää sen seuraukset. Monet, elleivät useimmat, ihmiset tuntevat kuitenkin olonsa epämukavaksi, kun kuulevat tällaista. Ajatellaan, että kyllä nyt tekojen seurauksetkin pitää ottaa huomioon.

Niinpä joku saattaa ehdottaa, että esimerkiksi lupauksen voi rikkoa, jos sen pitäminen aiheuttaisi paljon pahaa muille ihmisille. Vankkumattomat velvollisuuseetikot tuomitsevat tällaisen joustavuuden ja sanovat: ”Jos seuraukset ratkaisevat teon moraalisen arvon, niin velvollisuuksiin vetoamiselta putoaa pohja pois. Universaalien, kaikkia ihmisiä ja tapauksia koskevien velvollisuuksien mitätöinti on epäeettistä: se johtaa yksilön oikeuksien vesittämiseen, muka yleisen edun nimissä. Siksi seurausetiikka joutaa roskakoriin.”

Muun muassa yritysten vastuullisuustyö ja kestävän kehityksen pyrkimykset liittyvät kuitenkin sellaisiin tilanteisiin ja olosuhteisiin, joissa on välttämätöntä kiinnittää huomiota sekä eettisiin velvollisuuksiin että toiminnan seurauksiin. Sama kaksijakoisuus – sekä velvollisuuksien että seurausten huomioon ottaminen – on yhtä tärkeää myös yksilöiden tekoja ja toimintaa koskevassa eettisessä harkinnassa.

Immanuel Kant on velvollisuusetiikan raskaan sarjan supertähti. Hänen mukaansa moraalinen toiminta perustuu oman järkemme säätämään moraalilakiin ja tarkoittaa velvollisuuden täyttämistä. Kant siis löysi välttämättömän ja universaalin perustan moraalille järjestä: moraaliset teot perustuvat järjen yleispätevien ja sitovien lakien mukaiseen päättelyyn. Kantin mukaan meillä on velvollisuus kunnioittaa näitä lakeja ja toimia niiden mukaisesti. Aito moraalisuus kumpuaa omasta järjestämme, jonka ehdotonta käskyä meidän on noudatettava.

Kantin moraalifilosofian keskeinen ja monen mielestä hätkähdyttävin väite on, että moraalilla ei ole mitään tekemistä onnellisuuden tavoittelun kanssa (Markus Nikkarla, ”Johdatus Käytännöllisen järjen kritiikkiin”, kirjassa Immanuel Kant, Käytännöllisen järjen kritiikki, suom. Markus Nikkarla, Helsinki: Gaudeamus, 2016, 8; laiksi (Käytännöllisen järjen kritiikki I.1.iii, 5:92–93; Kant 2016, 148–149). Toiminnan moraalisuutta eivät siis mittaa sen enempää toiminnan hyödyllisyys kuin sen tuottama onnellisuuskaan.

Kantin etiikka kiteytyy kategoriseen imperatiiviin eli universaaliin moraalisääntöön. Se ohjaa toimimaan vain sellaisen periaatteen mukaisesti, jonka voi toivoa tulevan yleiseksi laiksi (Käytännöllisen järjen kritiikki I.1.i, §7, 5:30, I.1.ii, 5:69; Kant 2016, 78, 122; Moraalin metafysiikan perustus 2. luku, 4:421, 4:434, 4:437; Kant 2014, 63, 76, 78–79).

Kantin mukaan teko on siis moraalisesti oikein, jos ja vain jos sen toimintaperiaate on yleistettävissä. Mitä tahansa tekoa tai toimintaa on arvioitava tämän periaatteen valossa. On siis kysyttävä, läpäiseekö tarkasteltava teko tai toiminta yleistettävyystestin.

Kantin jalanjäljissä voidaan ajatella, että on universaali velvollisuus suojella ihmiskunnan ja muiden lajien elinehtoja. Ihminen ja muut lajit ovat kohtalonyhteydessä toisiinsa. Ilmastonmuutos on merkittävä luonnon monimuotoisuutta ja ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava tekijä. Siksi ilmastotekoja ja muita toimenpiteitä, joilla maapalloa estetään muuttumasta elinkelvottomaksi, voidaan pitää ihmiskunnan eettisenä velvollisuutena. Ilmastotekojen tarkoitus on suojella ilmastoa ja luontoa ihmisen vahingoittavalta toiminnalta.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillintä on toimintaa, johon ihmiskunta on velvollinen, mutta johon kaikki yksilöt eivät välttämättä ole velvoitettuja samassa määrin tai samalla tavalla. Jokaiselta voidaan vaatia ilmastotekoja vain kykynsä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Näihin mahdollisuuksiin kuuluvat myös taloudelliset resurssit.

Ei ole esimerkiksi yleispätevää velvollisuutta ajaa sähköautolla, jos nyt autolla liikkuminen on ylipäätään välttämätöntä. Silti liikenteen sähköistyminen ja muu fossiilisista polttoaineista luopuminen on kaiken kaikkiaan ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta tärkeä asia.

Vaikeampi kysymys on, ovatko kaikki ihmiset velvoitettuja siirtymään kasvisruokavalioon, joka sekin on tärkeää ympäristöongelmien lieventämiseksi. Mitä useampi ihminen siirtyy kasvispainotteiseen ruokavalioon, sitä parempi. Pelkästään ympäristösyyt eivät kuitenkaan tee kasvisruokavalioon siirtymisestä yleispätevää eettistä velvollisuutta. Voidaan kysyä, tekisivätkö eläinten oikeudet niin, kuten esimerkiksi Peter Singer (Animal Liberation, 1975, suom. Oikeutta eläimille, 1991) esittää.

Singerin perustelut kasvissyönnille voidaan tiivistää seuraavasti: a) Eläinten kasvatus ja käyttö ruuaksi aiheuttaa niille kärsimystä, joka on niiden intressien vastaista. b) Ihminen ei välttämättä tarvitse lihaa tai kalaa. c) Toissijaisten tarpeiden tyydyttäminen toisten lajien ensisijaisten tarpeiden kustannuksella on väärin. d) Siksi on pidättäydyttävä lihan tai kalan syömisestä.

Kaikki eivät hyväksy Singerin argumenttia, ja vaikka kaikki premissit a:sta c:hen hyväksyttäisiinkin, johtopäätös d) ei seuraa niistä ilman lisäoletuksia. Niin tai näin, yleiset velvollisuudet ja niiden toteuttamista koskevat seurauseettiset pohdinnat kietoutuvat lähtemättömästi yhteen.

Kantin moraalifilosofia edustaa siis velvollisuusetiikkaa, jossa huomio kiinnitetään yleispätevien velvollisuuksien täyttämiseen. Tekojen seurauksia taas pidetään kantilaisessa etiikassa moraalisesti irrelevantteina (Käytännöllisen järjen kritiikki I.1.iii, 5:81; Kant 2016, 135–136). Kuten todettu, tätä on vaikea sulattaa. Miksei myös tekojen seurauksilla olisi moraaliarvioinnin kannalta väliä, kunhan otetaan huomioon, että ihmistä ei saa koskaan kohdella vain välineenä yleisen edun hyväksi? Kysymys nousee vahvasti esille, kun tarkastellaan niin sanottuja prima facie -oikeuksia ja velvollisuuksia sekä pro tanto -periaatteita. Tulemme niihin kohta.

Moraalinormit, oikeudet ja velvollisuudet joudutaan usein asettamaan tärkeysjärjestykseen. Uskon, että monen mielestä oikeus elämään on jokaisen ihmisen perustava oikeus. Se on tärkeämpi kuin esimerkiksi omistusoikeus ja omaisuuden suoja tai velvollisuus puhua totta. Siksi voidaan ajatella, että ihmishengen pelastamiseksi saa varastaa ja valehdella. Historiallisesti kiinnostavaa on, että totuuden puhuminen on kuitenkin Kantin mukaan perustava ja luovuttamaton velvollisuus.

Sir William David Rossin (1877–1971) mukaan teon moraalinen arvo, hyvyys tai pahuus, määräytyy teon motiivista. Niinpä teon taustalla oleva tahto on moraalisen arvioinnin ratkaiseva peruste. Myös Kant korosti tahdon merkitystä, kun arvioidaan tekojen ja toiminnan eettisyyttä. Kantille teko on oikein, jos se tehdään velvollisuudesta universaalia moraalilakia kohtaan.

Ross kiinnittää huomiota siihen, että moraaliset velvollisuudet voivat olla ristiriidassa keskenään. Meillä voi olla velvollisuus pitää antamamme lupaus olla ajoissa paikalla, mutta samanaikaisesti suurempi velvollisuus auttaa matkan varrella tapahtuneen onnettomuuden uhreja.

Jokaista moraalista päätöstä tehdessämme meidän on punnittava valintaa siihen liittyvän velvollisuuden kannalta. Samalla meidän on kuitenkin pohdittava, sisältyisikö vaihtoehtoisiin toimintamahdollisuuksiin pakottavampia velvoitteita. Ross luonnehtii tätä sanomalla, että tekomme voivat olla alisteisia useille eri sääntöryhmille.

Eri teko- tai toimintavaihtoehtoja pohtiessamme meidän on otettava huomioon myös valintojen seuraukset: jos pysähtymättä kiirehdin tärkeään tapaamiseen, niin miten käy matkan varrella näkemäni onnettomuuden uhrien?

Joku voi ajatella, että tällaisessa pohdinnassa ei varsinaisesti ole kyse velvollisuusetiikan ja seurausetiikan yhdistämisestä. Sen sijaan on kyse velvollisuusetiikan kehittämisestä niin, että siinä otetaan huomioon eri velvollisuuksien, kuten lupauksen pitämisen ja auttamisvelvollisuuden, tilannekohtainen tärkeysjärjestys.

Voidaan väittää, että tällainen malli on pohjimmiltaan velvollisuuseettinen, vaikka herätteenä velvollisuuksien tärkeysjärjestyksen pohtimiselle onkin eri toimintavaihtoehtojen seurausten huomioon ottaminen. Mielestäni tässä näkemyksessä turhaan kiemurrellaan sen edessä, että sekä velvollisuudet että tekojen seuraukset ovat eettisen arvioinnin kannalta tärkeitä. Eettisen arvioinnin perusasetus sisältää siis sekä velvollisuuseettisen että seurauseettisen näkökulman.

Tämä kahden näkökulman – velvollisuuksien ja seurausten – malli on nähdäkseni sisään leivottu myös kantilaiseen yleistettävyysperiaatteeseen. Periaate kehottaa arvioimaan ehdokkaita moraalisäännöiksi sen perusteella, voisiko niiden toivoa tulevan yleiseksi laiksi. Se tapahtuu arvioimalla, mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset tekisivät aina niin kuin sääntö sanoo. On vaikea välttää vaikutelmaa, että tämä arviointi koskee säännön noudattamisen seurauksia. Tällainen tulkinta yleistettävyysperiaatteesta tekee Kantista eräänlaisen piilo(sääntö)utilitaristin. Se on selvästikin vastoin standardinäkemystä, jonka mukaan Kant on seurausetiikan vankkumaton vastustaja.

Yleistettävyysperiaatetta koskeva tärkeä kysymys on, voinko todellakin toivoa, että kaikki ihmiset aina noudattaisivat valittua sääntöä, kuten vaatimusta puhua totta, seurauksista piittaamatta. Se on epävarmaa ja, uskallan sanoa, epätodennäköistä: tinkimättömän sääntöuskollisuuden riskinä on kohtuuttomuus, epäinhimillisyys ja epäoikeudenmukaisuus. Sitä havainnollistaa standardiksi muodostunut ajatuskoe. Sen mukaan useimmat, elleivät kaikki, ihmiset haluavat vastata kieltävästi kysymykseen, pitäisikö puhua totta ja paljastaa hengenvaarassa olevan piilopaikka häntä etsivälle murhaajalle.

Kysymys velvollisuuksien tärkeysjärjestyksestä voidaan yleisesti muotoilla seuraavasti: miten valita kaikkein pakottavin velvollisuus? Tähän Ross tarjoaa ratkaisuksi prima facie -velvollisuuksia (W. D. Ross, The Right and the Good, Oxford: Clarendon Press, 1930, 19–20). Latinan ilmaus prima facie suomennetaan kirjaimellisesti ”ensi näkemältä”. Ross tarkoittaa prima facie -velvollisuuksilla jotain, joka voitaisiin suomentaa ”tilanteeseen sopiviksi velvollisuuksiksi”. Näin ollen prima facie -etiikan voidaan nähdä nousevan kysymyksestä, millä ehdoilla velvollisuuksista voisi olla tilannekohtaisia poikkeuksia.

Ross kiinnittää siis huomiota siihen, että velvollisuuksien tarkoitus on ohjata ihmisten toimintaa, mutta velvollisuudet voivat ajautua keskenään ristiriitaan. Silloin on Rossin mukaan noudatettava perustavinta velvollisuutta. Tuomas Akvinolaisen mukaan luonnollisen moraalilain perustavin eli ensimmäinen sääntö on se, että hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä (Summa Theologiae IaIIae 94, 2; Tuomas Akvinolainen 2002, 604).

Uusimmassa etiikkaa käsittelevässä tutkimuksessa pro tanto eli ”kaiken kaikkiaan” on yleistynyt korvaamaan prima facie -ilmausta. Esimerkiksi varastaminen on pro tanto väärin. Tämä tarkoittaa, että ainoastaan suuremman vääryyden estäminen voi oikeuttaa varastamisen.

Pro tanto -vääryys on yleisen tason luonnehdinta, joka koskee tarkasteltavaa tekotyyppiä yleisesti. Sen sijaan yksittäisen teon vääryys kaiken kaikkiaan määräytyy tilannekohtaisesti eli kaikkien tilanteessa olevien moraalisesti merkityksellisten seikkojen nojalla. Moraalisesti merkityksellisiä seikkoja ovat myös teon seuraukset. Mikään ei siis koskaan ole selittämättömästi väärin ”muuten vain”, vaan aina joidenkin vääräksi tekevien seikkojen johdosta. Siksi sanotaan, että kukin pro tanto -periaate yksilöi jonkin tällaisen seikan.

Yleisen tason pro tanto -periaatteet ilmaistaan lyhyesti esimerkiksi käskyinä: ”pidä lupauksesi” ja ”auta hädässä olevaa”. Tällaiset periaatteet saattavat olla tilannekohtaisesti riidassa keskenään. Voidaan siis joutua valitsemaan kahden tai useamman pro tanto oikean (tai pro tanto väärän) teon välillä.

Tällöin toisen teon tekeminen on tuossa tilanteessa kaiken kaikkiaan väärin, kun taas toisen tekeminen on samassa tilanteessa velvollisuus. Tällaisissa tilanteissa on siis kyse moraalisesta konfliktista kahden tai usemman pro tanto -periaatteen välillä. Pulma on ratkaistavissa, jos tilanteessa aiottua tekoa perusteleva moraalisääntö on painavampi kuin vaihtoehtoista tekoa perusteleva moraalisääntö. (Arto Laitinen (2012), ”Oikeus toimia väärin?”, Ajatus 69, 20–21.) Tätä arvioitaessa relevantteja seikkoja ovat muun muassa teon motiivi ja tavoiteltava tulos.

Joku saattaisi pitää tärkeänä arviointikriteerinä myös teon onnistumisen todennäköisyyttä. Se on kuitenkin ongelmallinen kriteeri. Jos esimerkiksi auttamisvelvollisuutta arvioidaan vahvasti sen perusteella, miten todennäköisesti auttaja onnistuu, auttaminen voi jäädä haaveeksi.

Prima facie ja pro tanto -tyyppinen pohdinta on myös ilmastotekojen tapauksessa tavallista. Ikävä kyllä pohdinta voi johtaa ilmastoimien hidastumiseen. Vaikka kaiken kaikkiaan pidämme ilmastotoimia välttämättöminä, saatamme tilannekohtaisissa valinnoissa päätyä muihin kuin kaikista ilmastoystävällisimpiin ratkaisuihin.

Tähän kiinnittää huomiota päätöksenteon tekopyhyysteoria (the hypocricy theory of decision-making), jonka mukaan päätökset yhdessä suunnassa korvaavat tekoja toisessa suunnassa (Karin ja Nils Brunsson, Decisions: The Complexities of Individual and Organizational Decision-Making, Cheltenham: Edward Elgar Publishing, 2017, 85). Tämä koskee erityisesti sellaisia päätöksiä, jotka voidaan panna täytäntöön vasta kaukana tulevaisuudessa. Niin voi käydä esimerkiksi teknisistä tai taloudellisista syistä: esimerkiksi siksi, että uutta teknologiaa vasta kehitetään, tai siksi, että ympäristölle haitalliset tuotteet ja materiaalit ovat toistaiseksi merkittävästi halvempia kuin ympäristöä säästävät.

Niinpä esimerkiksi sijoittaja voi säilyttää vastuullisuuden näkökulmasta ongelmallisiksi tietämänsä sijoitukset, koska on päättänyt jatkossa kiinnittää enemmän huomiota vastuullisuuteen tai koska olettaa tai toivoo sijoituskohteena olevan yrityksen kehittävän toimintaansa aiempaa vastuullisemmaksi. Ikävimmillään tämä voi tarkoittaa opportunismia, jossa sijoituksia pidetään vastuullisina virheellisin tai riittämättömien perustein ja jopa tietoisena siitä, että päätöksenteon perusteet ovat heikot ja epäselvät. Tämä osoittaa, että prima facie ja pro tanto -tyyppiseen pohdintaan liittyy tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin riski. Se on otettava vakavasti kuten yleistettävyysperiaatteeseen liittyvä kohtuuttomuuden ja epäinhimillisyyden riskikin.