Kun siis jotain sanotaan abstraktiksi, sävy on usein (mutta ei aina) vähättelevä, jopa moittiva. Moite voi johtua siitä, että abstrakti lipeää otteesta kuin saippua. Juuri kun luulit saavasi kiinni siitä, huomaatkin että asia on mutkikkaampi.
Se, että jokin asia on vaikea ja moniulotteinen, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että sitä on syytä vähätellä. Abstrakti ansaitseekin kunnianpalautuksen.
Katsotaanpa, millaiseen käsitemaastoon abstrakti sijoittuu. Abstrakti-sana tulee latinasta, jossa abstractus tarkoittaa poisvedettyä ja erillään olevaa; kyseessä on abstrahere-verbin menneen ajan partisiippi. Verbi muodostuu osista ab- ’pois’ ja trahere ’vetää pois’.
Tässä yhteydessä poisvetäminen viittaa kahteen asiaan: a) osiin jakamiseen ja pelkistämiseen sekä b) ei-empiiriseen. A-merkityksessä abstrakti on substantiivi, joka tarkoittaa tiivistelmää eli tekstin alussa olevaa lyhennelmää.
Abstrakti-adjektiivin vastakohta on ’konkreettinen’: aineellinen ja havaittava, selvä ja todellinen. Näiden ominaisuuksien vastakohtia ovat aineeton ja ei-havaittava, epäselvä ja epätodellinen.
Varsinkin viimeksi mainitun ominaisuuden, epätodellisen, muodostamaa taustaa vasten abstraktia saatetaan moittia turhaksi ja teoreettiseksi. Samalla abstraktien asioiden käsittely leimataan haihatteluksi ja todelliselle elämälle vieraaksi.
Abstraktiksi sanotaan siis asiaa, jota ei voi nähdä tai koskettaa. Sellaisia ovat esimerkiksi luvut, käsitteet ja ajattelutavat. Niiden tutkiminen tapahtuu ajattelun keinoin, eikä siinä voida aina vedota aistihavaintoihin tai mittaustuloksiin.
Osa aistein havaitsemattomista asioista voidaan kuitenkin havaita sopivilla apuvälineillä. Hyvin pienet tai hyvin kaukana olevat asiat, kuten molekyylit tai muiden aurinkokuntien planeetat, ovat konkreettisia vaikka eivät paljain silmin nähtävissä. Siksi tuntuisi sopivalta varata abstrakti-sana vain sellaisia asioita varten, joita ei voida edes periaatteessa havaita.
Kysymyksestä tekee entistä kiinnostavamman se, että yksilön kokemia, mutta objektiivisesti katsoen havaitsematta jääviä asioita voidaan kuitenkin kuvata, vieläpä osuvasti, taiteen keinoin. Kuvataiteissa abstrakti viittaa teoksiin, jotka eivät esitä mitään tai eivät esitä mitään sellaista, mikä olisi silminnähden tai kirjaimellisesti totta. Jälkimmäiseen luonnehdintaan liittyen abstraktiksi voidaan kutsua taidetta, joka kylläkin esittää jotain mutta tekee sen hyvin epäsovinnaisesti.
Tällaista taidetta on esimerkiksi Picasson maalaus ”Itkevä nainen” (1937). Maalaus kuvaa kohdettaan samalla kertaa monesta eri näkökulmasta esittääkseen sen mahdollisimman täydellisesti.
Picasson edustamaa taidesuuntaa kutsutaan kubismiksi. Kubistisessa taiteessa kuvattavat kohteet hajotetaan osiin ja kootaan pelkistetysti uudelleen. Tätä kutsutaan abstrahoimiseksi eli erottamiseksi ja yleistämiseksi; sen eri vaiheita kutsutaan myös analyysiksi eli erittelyksi ja synteesiksi eli yhdistämiseksi.
Picasso mainitaan myös surrealismin (ransk. surréalisme, ylitodellisuus) edustajana. Surrealismin sanotaan ilmentävän piilotajuista sielunelämää. Taidesuunta on paljosta velkaa freudilaiselle psykoanalyysille.
Muun muassa Mark Rothkon (1903–1970) edustamaa taidesuuntaa kutsutaan puolestaan abstraktiksi ekspressionismiksi. Rothkon teokset ovat tunnettuja siitä, että ne herättävät katsojissa voimakkaita tunteita, vaikka eivät esitäkään mitään. Oma suosikkini on Rohtkon maalaus ”Vihreää sinisellä” (1956).
Rothko luonnehti taidettaan seuraavasti:
Minä en ole kiinnostunut värin tai muodon tai minkään muunkaan suhteista. Minua kiinnostaa vain inhimillisten perustunteiden – tragiikan, hurmion, tuhon ym. – esille tuominen, ja se, että niin monet ihmiset murtuvat ja itkevät joutuessaan vastakkain minun kuvieni kanssa osoittaa, että minä kommunikoin noilla inhimillisillä perustunteilla. (Hugh Honour ja John Fleming, Maailman taiteen historia, Otava 1997, s. 812).
Rohtkon mukaan siis myös ei-esittävä taide voi viestiä jotain, jota voidaan ainakin jossain määrin ilmaista sanoin.
Surrealismiin liittyvät yli- ja piilo-etuliitteet viittaavat todellisuuden kätkeytyneisyyteen – siihen, että kaikki asiat eivät ole välittömästi nähtävissämme. Tähän liittyy myös se, että abstraktit asiat ovat käsitteellisiä ja kielelliseen ajatteluun kuuluvia.
Kieli on sosiaalinen ilmiö kuten käyttäytymisemme. Kielellistä ajattelua harjoitamme sekä yksin (”piilossa oman pään sisällä”) että yhdessä keskustelukumppaniemme kanssa. Käsitteet ovat ymmärryksen perusta, ja ne kokoavat tietoamme jäsentyneeksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Käsitteitä voidaan ilmaista paitsi sanallisesti myös esimerkiksi kuvataiteen ja musiikin keinoin.
Alussa viittasin siihen, että abstraktin vastakohta on konkreettinen. Esimerkiksi mopo on konkreettinen laite – nähtävissä, kuultavissa, haistettavissa ja koskettavissa – ja mopon osatkin ovat konkreettisia. Käsitteet ja niiden osat ovat puolestaan abstrakteja.
Mopoon ja sen osiin voi perehtyä esimerkiksi ammattikoulussa. Yliopistoissa rassataan puolestaan käsitteitä. Tieteenalojen välillä on kuitenkin eroja abstraktisuuden asteessa. Filosofia ja matematiikka ovat kaikista abstrakteimpia. Luonnontieteet ja tekniikka ovat selvästi konkreettisempia, vaikka niidenkin tutkimuksessa ja opetuksessa tarvitaan välttämättä käsitteitä. Keskeinen osa luonnontieteellisistä käsitteistä pohjautuu empiiristen havaintojen lisäksi matematiikkaan.
Käsitteiden tärkeyttä selittää William Whewellin (1794–1866) näkemys tieteen edistymisestä. Whewell katsoi, että tieteen edistyminen rakentuu kahden peruspilarin varaan. Ne ovat käsitteiden eksplikaatio ja tosiasioiden kolligaatio (engl. colligation: yhdistelmä, liittoutuminen, yhteenliittymä).
Whewellin mukaan jokaisella tieteenalalla on omat peruskäsitteensä. Tieteen edistyessä nuo käsitteet täsmentyvät ja samalla määräävät, millaisia tosiasioita kerätään. Tosiasioiden kolligaatio tarkoittaa tosiasioiden keräämistä käsitteiden alle.
Eri tieteenalojen abstraktisuuden astetta voidaan verrata eroihin Picasson ja Rothkon taiteessa. Jos filosofia on tieteenalojen Rothko, niin yhteiskuntatieteet ovat kuin Picasso. Matemaatikot taas saattaisivat verrata omaa alaansa esimerkiksi Sam Vannin geometriseen abstraktioon.
Tuoreessa kirjassaan Abstract Objects (Cambridge University Press, 2024) David Liggins esittää, että abstraktit asiat ovat ei-kausaalisia ja niiltä puuttuu avaruudellinen sijainti. Esimerkkejä sellaisista ovat aiemmin mainittujen lukujen ja käsitteiden lisäksi propositiot eli väitelauseiden sisällöt.
Ei-kausaalisuus tarkoittaa kyvyttömyyttä osallistua vuorovaikutukseen, jossa on kahdentyyppisiä osapuolia: syitä ja seurauksia (Liggins 2024, 2–3). Liggins kutsuu tällaista kyvyttömyyttä kausaaliseksi impotenssiksi. Siihen on kuitenkin lääke: ajattelu. Abstrakteja asioita voidaan ajatella, ja ajattelu voi johtaa tekoihin ja toimintaan. Ajattelun kautta abstraktitkin asiat voivat siis osallistua kausaaliseen vuorovaikutukseen. Abstraktien asioiden vaikuttavuutta voidaan lisätä havainnollistamalla niitä vertauskuvien avulla.
Abstrakteista asioista saatetaan myös ajatella, että ne ovat ikuisia tai ”ajan tuolla puolen” (Liggins 2024, 3). Abstraktit asiat, kuten kirjallisuus ja musiikki, ovat kuitenkin ihmisen luomia. (Tässä yhteydessä tarkoitan kirjallisuudella kirjojen sisältöä enkä konkreettisia painotuotteita tai e-kirjoja. Kirjojen sisältö voi konkretisoitua monissa eri muodoissa. Niin on myös musiikissa, jolla on lukuisia tallennusmuotoja.) Ihmisen luomat abstraktit asiat eivät selvästikään ole ”ajan tuolla puolen”, vaan ne ovat syntyneet ajassa ja paikassa. Luvut ovat kimurantti tapaus, ja platonistit pitävät niitä ikuisina.
Kuten sanottu, abstraktien asioiden vähättely näyttäisi kumpuavan siitä, että niitä pidetään teoreettisina ja epäkäytännöllisinä. Tämä voi liittyä siihen, että abstraktien asioiden, kuten käsitteiden ja lauseiden, käsittely vaatii ajattelua ja keskustelua eli verbaalista toimintaa. Sellainen toiminta tuntuu hankalalta erityisesti, jos aihepiiri on itselle vieras, arka tai epäkiinnostava. Kas kummaa: samasta syystä voidaan pitää hankalina myös konkreettisia asioita, kuten mopoja ja niiden rassaamista.
