Kuinka paljon oletat tietäväsi ja ymmärtäväsi maailmasta, itsestäsi ja muista ihmisistä? Veikkaisin, että moni meistä olettaa tietävänsä ja ymmärtävänsä melko paljon – ei tietenkään kaikkea, mutta sen verran, että on monista asioista perillä arjen tarpeisiin riittävästi.

Jos näin ei olettaisi, elämä kävisi vaikeaksi. Koko ajan joutuisi miettimään, onko ymmärtänyt juuri mitään ja uskaltaako siksi tehdä mitään.

Emme ajaudu tällaiseen tilanteeseen, koska saamme toisilta ihmisiltä myönteistä palautetta sanoin ja elein. He nyökkäävät hyväksyvästi ja vastaavat sanomisiimme ”sepä se” ja ”niin juuri”. He eivät yhtä mittaa kyseenalaista esittämiämme tulkintoja eri asioista ja tilanteista, vaikka joskus esittävätkin kritiikkiä ja omastamme poikkeavia näkemyksiä.

Kaiken kaikkiaan kykenemme elämään oman tietomme ja ymmärryksemme varassa suhteellisen hyvin. Näin ollen näyttää siltä, että olemme aika usein oikeilla jäljillä emmekä koko ajan ihan ulalla.

Silti joku voi kysyä: Entä jos erehdymme? Entä jos tulkitsemme muiden reaktiot esittämiimme näkemyksiin ja mielipiteisiin ylioptimistisesti? Tämä kysymys on sukua ongelmalle nimeltään solipsismi.

Se on filosofinen näkemys, jonka mukaan on olemassa vain tiedostava minä (lat. solus ipse: vain minä). Kaikki muu on mielikuvaa tämän ainoan tiedostavan olennon tajunnassa.

Solipsismin mukaan ainoa varma tieto on yksilön oma tietoisuus ja ajattelu. Näkemys perustuu siihen, että kokemus ei tiukasti ottaen tarjoa ehdottoman varmaa tietoa muusta kuin oman tietoisuuteni tiloista. Tältä pohjalta joku voi ajatella, että ei ole perusteita uskoa ulkomaailman olemassaoloon.

Solipsismi on äärimmäinen skeptisismin muoto. Asettaahan se kyseenalaiseksi ulkomaailman ja muiden ihmisten olemassaolon.

Vaikka solipsismi on arkiajattelun näkökulmasta kummallinen kanta, se on periaatteessa mahdollinen ja vaikea osoittaa perättömäksi. Monet filosofit ovat käsitelleet solipsismiin liittyviä kysymyksiä ja niiden merkitystä tieto-opin ja metafysiikan kannalta (esim. Descartes, Locke, Wittgenstein). Tästä huolimatta kukaan tunnettu filosofi ei ole kannattanut solipsismia tosissaan.

Ensimmäinen ja henkilökohtaisesti vaikuttavin kosketukseni solipsismiin tapahtui 70-luvun puolivälissä Tanskan Odensessa, jossa olin kesälomamatkalla perheeni kanssa. Odottelin yksin autossa, kun muu perhe kävi ostoksilla. Katselin kaupungin vilinää ja kadulla kulkevia ihmisiä. Yhtäkkiä mieleen juolahti ajatus: ”Entä jos ainoa elävä olento tässä tilanteessa olen minä? Nuo muut, kadulla kulkijat saattavat olla robotteja tai pelkkiä kuvia, joita joku syöttää mieleeni. Se, mitä näen tai luulen näkeväni, ei tapahdu oikeasti, vaan vain päässäni. Kenties olen osa koetta, jonka suorittajat parhaillaan tarkkailevat, miten reagoin näkemääni ja kokemaani.”

En jäänyt pitkäksi aikaa tämän ajatuksen valtaan. Muut perheenjäsenet palasivat takaisin autolle ja jatkoimme matkaa.

En tuntenut tuolloin solipsismin käsitettä, enkä muista, että olisin kuullut siitä lapsuudessani missään yhteydessä. Vaikka Odensessa ajattelemani ajatus ei ole sen koommin palannut mieleeni yhtä voimakkaana, muistan edelleen, miten erikoiselta mutta mahdolliselta se tuntui.

Jälkeenpäin ajateltuna solipsistista kokemustani saattoi vahvistaa se, että katselin vieraan kaupungin vilinää autosta käsin. Auton sisällä olin omassa kuplassani; liikenteen melu kuului vain vaimeasti, ja ulkopuoliseen näkymään saattoi suhtautua ikään kuin se tapahtuisi vain omassa mielessäni.

Solipsistiset ajatukset ovat ohimeneviä. Keskustelu ja kanssakäyminen muiden ihmisten ja ympäröivän todellisuuden kanssa palauttavat meidät nopeasti terveen järjen piiriin: emme ole täällä yksin tai osa jotain ihme simulaatiota ja ihmiskoetta.

Solipsismia vastaan puhuu erityisesti kokemuksemme siitä, että tietäminen ja ymmärtäminen vaativat vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Ymmärtäminen ei ole puhtaasti yksityisasia.

Toinen peruste solipsismia vastaan on eettinen. On moraalisesti perusteltua (jos ei muuten, niin varmuuden vuoksi) elää niin kuin muitakin olisi olemassa, sillä muusta ei ole tietoa.