Kuulin erään ammattilaisurheilijan sanovan, että vain amatöörit kehuskelevat saavutuksillaan. Sosiaalinen media on kuitenkin laskenut rimaa niin, että eri alojen ammattilaisetkin kehuvat yhä useammin itseään. Sitä sanotaan henkilöbrändäykseksi. Oikeampi sana olisi egon pönkitys tai rehentely. Pohjanmaalla sitä kutsutaan trossaukseksi.
Egon pönkitys on kiusallista ja amatöörimäistä. Ammattilaista saisi kehua mieluiten asiakas, kollega tai yleisö. Ammattilaista pukee paremmin vastuuntunto kuin omahyväinen rehentely.
Äskettäin osallistuin viestinnän kysymyksiin keskittyvään VAKKI-symposiumiin, jossa Maria Andersson-Koski ja Lieselott Nordman Helsingin yliopistosta pitivät asiantuntevan esitelmän vähän puhutusta aiheesta: suomenruotsalaisen viittomakielen kääntämisestä. Tutkijat lähestyivät aihetta yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta, ja eräs heidän käsittelemistään kysymyksistä koski ammattikääntäjien vastuuta. Seuraavassa on muutamia omia ajatuksiani aiheesta.
Taustatiedoksi kerrottakoon, että suomenruotsalainen viittomakieli on toinen Suomessa käytetyistä viittomakielistä. Siinä on paljon vaikutteita suomalaisesta viittomakielestä ja ruotsalaisesta viittomakielestä. Suomenruotsalaisen viittomakielen ammattikääntäjiä on vähemmän kuin kourallinen.
Vastuun käsite on monitahoinen. Filosofisessa kirjallisuudessa erotetaan tavallisesti juridinen ja moraalinen vastuu. Juridinen vastuu perustuu lainsäädännössä asetettuihin normeihin ja vaatimuksiin sekä viranomaisvalvontaan. Moraalinen vastuu taas perustuu yhteisön opettamiin ja monen mielestä yleisinhimillisiin, järjellä tai intuitiolla tunnistettaviin eettisiin sääntöihin ja velvollisuuksiin. Yhteisöissä kuten perheissä ja kouluissa opetetaan moraalista vastuuta kasvatuksen keinoin. Eettisiä sääntöjä pidetään yllä kiitoksin ja moittein, palkkioin ja rangaistuksin.
Esitelmässä kävi ilmi, että kääntäjien vastuu ei ole aina juridista eikä pelkästään moraalistakaan, vaan pikemmin jotain, mitä voitaisiin kutsua vastuuntunnoksi. Ammattikääntäjät tuntevat olevansa vastuussa siitä, että heidän tekemänsä käännökset ovat toimivia ja asiaan kuuluvan tarkkoja. Kääntäjää voisi verrata automekaanikkoon, joka pyrkii tekemään työnsä niin, että auto kestää senkin jälkeen, kun takavalot ovat hävinneet korjaamon näköpiiristä.
Tämä vastaa melko hyvin sitä, mitä Peter Hacker kutsuu tekoja koskevaksi vastuuksi (act responsibility) (The Moral Powers: A Study of Human Nature, Wiley-Blackwell, 2021, 197). Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että yksilöitä ja yhteisöjä pidetään vastuussa teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Vastuussa pitävä voi olla tekijä itse tai muu taho. Teon tahallisuus on keskeinen kriteeri, kun vastuuta punnitaan. Tahaton huolimattomuuskin, etenkin ammattilaisen tapauksessa, voi kyllä olla moitteen ja sanktion aihe.
Edesvastuu (liability responsibility) liittyy läheisesti tekoja koskevaan vastuuseen ja tarkoittaa tekoihin liittyvää moraalista, sosiaalista tai oikeudellista vastuussa olemista. Vastuussa oleminen näkyy käytännössä siten, että teon tekijää voidaan kiittää tai moittia, palkita tai rangaista. Kiitoksen ja moitteen, palkitsemisen ja rankaisemisen taustalla on yhteisöllisesti luotuja ja yllä pidettyjä arvoja ja normeja.
Olen oppinut – oikein tai väärin – että kääntämisellä tarkoitetaan ainakin kahta toisiinsa liittyvää asiaa: viestin muuntamista kielestä toiseen ja lähtökielisen viestin siirtämistä kohdekielelle. Viestin siirtäminen kuulostaa tarkemmalta kuin viestin muuntaminen. Muuntaminenhan voi ikävimmillään vääristää viestin ja aiheuttaa väärinkäsityksiä ja somekohuja. Siksi on syytä täsmentää kääntämisen ideaa esimerkiksi näin: kääntäminen on toimintaa, jossa etsitään, tunnistetaan tai keksitään kohdekielen mukaisia ja kohdekielen käyttäjille ymmärrettäviä ilmauksia. Tavoitteena on siirtää lähdekielen ilmausten välittämä sisältö ja informaatio (mukaan lukien tunne ja väri) mahdollisimman tarkasti ja kattavasti kohdekielelle ymmärrettävyydestä tinkimättä.
Kielellinen toiminta, jossa etsitään ja löydetään omalle kielellemme ja kulttuurillemme vieraita käsitteellisiä sisältöjä, edellyttää jotain, jota Alasdair MacIntyre kutsuu kielellisen innovaation avulla tapahtuvaksi kääntämiseksi (translation by linguistic innovation). Toisenlaista, kenties tavallisempaa kääntämistä MacIntyre kutsuu saman sanomiseksi (translation by same-saying) (Whose Justice? Which Rationality?, University of Notre Dame Press, 2003, 372). Uusien erottelujen luominen (the introduction of new distinctions into a language) tulee lähelle kielellisen innovaation avulla tapahtuvaa kääntämistä (Patricia Hanna ja Bernard Harrison, Word and World: Practice and the Foundations of Language, Cambridge University Press, 2004, 301).
Käännöstä voidaan pitää onnistuneena, jos kielenkäyttäjä ei kiinnitä siihen juuri huomiota. Tämä saattaa erottaa kielelliset innovaatiot muista. Onhan tapana ajatella, että innovaation tulisi herättää huomiota ja kiinnostusta, jotta se kävisi kaupaksi. Hyvä kielellinen innovaatio ei kuitenkaan tee itsestään numeroa.
Andersson-Kosken ja Nordmanin mukaan viittomakielen kääntämisessä tärkeässä roolissa ovat kielelliset innovaatiot: uudet eleet, liikkeet ja ilmeet sekä niiden yhdistelmät. Yleisesti ottaen innovaatiot voivat olla hyödyllisiä, mutta voivat myös mennä metsään. Siksi on ymmärrettävää, että ammattikääntäjät pyrkivät pitämään hoksottimet herkkinä. Siten he osoittavat vastuuntuntoa.
