Tämän suuntainen ajatus on kaikessa yksinkertaisuudessaan jalanjäljen ja kädenjäljen vertauskuvien taustalla. Hiilijalanjälki kertoo toiminnan ilmastopäästöt. Kädenjälki taas kertoo toiminnan myönteisistä vaikutuksista ja hiilikädenjälki ilmastosäästöistä.

Luokittelujen väkivalta

Jacques Derrida (1930–2004) oli aikoinaan yksi jälkistrukturalistisen ja postmodernin filosofian kuumimmista nimistä. Hänen käsityksensä kielestä erojen ja jaottelujen tuottamisen välineenä herätti paljon huomiota. Derridan mukaan sanat järjestyvät kielessä binaarisesti eli kaksijakoisesti. Jaottelut kuten lyhyt‒pitkä, lihava‒laiha, mies‒nainen ja homoseksuaali‒heteroseksuaali ovat ihmisen luomia. Derrida piti kielen avulla tuotettuja eroja ja vastakkainasetteluja väkivaltaisina. Käsitys on relevantti myös translain kannalta, mutta en nyt mene siihen.

Kaksijakoisuus yleisenä kieltä luonnehtivana piirteenä on sittemmin moneen kertaan kumottu. Tämä ei kuitenkaan kumoa Derridan perusajatusta, että kieli on muiden tehtäviensä ohella vallankäytön väline. On tunnettua, että sanavalinnat ovat tarkoitushakuisia.

Erilaisten hyöty- ja valtanäkökohtien sekä historiallisten ja kulttuurisidonnaisten tottumusten lisäksi käsitteellisillä erotteluilla voi olla myös biologisia tai fysikaalisia perusteita. Niistä esimerkkejä ovat eliöiden luokittelujärjestelmä ja alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Eliöitä voidaan luokitella esimerkiksi muodon ja solurakenteen mukaan, ja alkuaineet ryhmitellään elektronirakenteen mukaan. Myös luonnontieteelliset luokittelut ovat siis valitusta kriteeristä ja näkökulmasta riippuvaisia. Valinnalle voi olla hyvä peruste, eikä valinnan tarvitse siis olla mielivaltainen.

Derridan jalanjäljissä voidaan kysyä, onko hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen erottelu vain osa valtapeliä, jossa suurimmat kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttajat yrittävät oikeuttaa ja viherpestä toimintaansa sen myönteisiin vaikutuksiin vetoamalla. Kysymys herää erityisesti, koska hiilikädenjälki on tapana määritellä vastinparinsa, hiilijalanjäljen avulla. Hiilijalanjälki tarkoittaa ilmastopäästöjä, joita syntyy ihmisen toiminnan seurauksena. Hiilikädenjälki taas tarkoittaa ihmistoiminnan myönteistä ilmastovaikutusta. Tässä meillä on esimerkki binaarisesta erottelusta, jonka kohteet ovat ihmisen toiminnan tulosta.

Julian periaate

Derridan mukaan kielelliset erottelut ovat siis näkökulmasta riippuvaisia, tulkinnanvaraisia ja jopa mielivaltaisia. Häviävätkö siis puheena olevat ilmiöt – ilmastopäästöt ja -säästöt – savuna ilmaan, kun sanat ja niiden avulla tehty erottelu paljastuvat ihmisteoksi? Eivät välttämättä, jos uskomme Shakespearen näytelmän Juliaa: ”Mitä ruusuks kutsut, yht’ ihanasti toisin nimin tuoksuu” (Paavo Cajanderin suomennos 1881, Romeon ja Julian toisen näytöksen ensimmäisestä kohtauksesta) (Julian periaatteesta ks. Jose Luis Bermudez (2020), Frame It Again: New Tools for Rational Decision-Making, Cambridge University Press, s. 67).

Samaa asiaa voidaan siis kutsua eri nimillä ilman että itse asia siitä miksikään muuttuu – tai näin ainakin Julia olettaa. Oletuksesta seuraa, että vaikka nimet ovat keksittyjä ja ihmistekoa, nimeäminen ei tee kohteestaan kuvitteellista. Kuvitteellisia ovat sellaiset kohteet, joita ei ole olemassa. Silti niilläkin voi olla nimi kuten ’kentauri’ tai ’yksisarvinen’. On myös tärkeää huomata, että eri asiat voivat olla olemassa eri tavalla. Ajattele vaikkapa hiiltä ja tasa-arvoa.

Vaikka ajattelisimme Julian tavoin, että ei nimi itse asiaa muuta tai tee tyhjäksi, kädenjäljen määritelmään liittyy monia ongelmia. On siksi syytä tarkentaa, missä mielessä hiilikädenjälki on hiilijalanjäljen eli ilmastopäästöjen vastakohta.

Hiilikädenjälki vastakohtana hiilijalanjäljelle

Voidaan helposti tunnistaa ainakin kolme ehdokasta ilmastopäästöjen vastakohdaksi. Ensimmäinen on päästötön tilanne: sellainen, missä päästöjä ei synny. Toinen on tilanne, jossa ilmastopäästöjen vastapainoksi saadaan aikaan ilmastonmuutokseen liittymätöntä hyvää, mitä ikinä se onkaan, esimerkiksi verotuloja ja työpaikkoja. (Tällaista ”muuta hyvää” kuulee tarjottavan paitsi ilmastopäästöjen myös esimerkiksi turkistarhauksen ikävien puolten – eläinten oikeuksien tallomisen – vastapainoksi.) Kolmas on tilanne, jossa ilmastopäästöjä kumotaan kasvattamalla hiilinieluja tai rakentamalla uusiutuvaa energiaa, jolla vältetään tulevia päästöjä.

Kolmatta pidetään yleisesti uskottavimpana ehdokkaana hiilijalanjäljen vastakohdaksi. Siksi sanotaan, että hiilijalanjälki kertoo toiminnan ilmastopäästöt, kun taas hiilikädenjälki mittaa toiminnan ilmastosäästöjä – tai ainakin niin toivottaisiin. Kädenjäljen mittaamiseen liittyy kuitenkin monia ongelmia.

Hiilikädenjälki organisaation päästövähennyskykynä

Hiilikädenjäljestä puhutaan tavallisimmin organisaatioiden kuten yritysten ja laitosten yhteydessä. Kädenjäljellä tarkoitetaan, että organisaation tarjoamat tuotteet ja palvelut voivat pienentää asiakkaan ‒ yksilön tai toisen organisaation ‒ hiilijalanjälkeä (VTT ja LUT University, Carbon Handprint Guide, 2018, s. 4–5, 9–11).

Hiilikädenjälki mittaa siis tuotteen, toiminnan tai palvelun ilmastohyötyjä eli päästövähennyskykyä. Se esittää arvion siitä, miten paljon muut toimijat voivat vähentää päästöjään organisaation tarjoamien koneiden, laitteiden, tietojen tai uusien toimintatapojen avulla.

Kun organisaatio keskittyy omaa toimintaansa koskevien päästövähennysten lisäksi siihen, että sen tarjoamat tuotteet tai palvelut auttavat muita toimijoita vähentämään omia päästöjään, voi organisaation kädenjälki olla parhaimmillaan suurempi kuin sen jalanjälki. Tällaista tilannetta sanotaan nettopositiiviseksi.

Miten arvioida sellaista, mitä ei ole?

Jos hiilijalanjäljen laskemiseen liittyy monia kysymyksiä, vielä enemmän niitä liittyy hiilikädenjäljen mittaamiseen. Helpoimmasta päästä on kysymys, miten arvioida päästöjä, joita ei synny eli jotka vältetään tarjottavan tuotteen tai palvelun avulla. Suoraviivainen vastaus on, että pitää verrata päästötilannetta ennen ja jälkeen eli ennen kuin tarjottava tuote tai palvelu oli käytössä ja käyttöönoton jälkeen. Erotus kertoo hiilikädenjäljen.

Päästötilannetta ennen kuin tuote tai palvelu otettiin käyttöön kutsutaan lähtö- tai vertailukohdaksi (baseline). Sen määrittely ei kuitenkaan ratkaise kaikkia hiilikädenjäljen arviointiin ja laskentaan liittyviä ongelmia. Miten varmistua, että päästöt vältetään juuri oletetusta eikä muusta syystä? Onhan mahdollista, että käyttöönotetun tuotteen tai palvelun sijasta – tai ohella – muu tekijä vähentää päästöjä.

Entä missä määrin voidaan todentaa ja mitata sellaisia vaikutuksia, jotka ovat toiminnalla luotaviin tietoihin, taitoihin ja asenteisiin perustuvia sekä mahdollisesti vasta kaukana tulevaisuudessa realisoituvia? Tähän voidaan todeta, että on ainakin jossain määrin mahdollista ohjata ihmisiä esimerkiksi säästäväisyyteen ja kulutustottumusten kohtuullistamiseen. Tällaiselle kasvatukselle voitaisiin ainakin teoriassa arvioida ja laskea hiilikädenjälki edellä esitetyllä tavalla: oletetut ilmastohyödyt miinus lähtötilanne, hiilidioksidiekvivalentteina tonneina ilmoitettuna.

Arviointia vaikeuttaa kuitenkin se, että eri ihmiset voivat toimia samalla tavalla eri syistä ja eri tavoilla samasta syystä. Psykologisten syysuhteiden kuten kasvatusvaikutuksen todentaminen voi siksi olla vaikeaa: osa opiskelijoista omaksuu yliopistossa opetetun kohtuullistavan elämäntavan ja osa taas ei; osa omaksuu tuon elämäntavan yliopistolla saamansa koulutuksen vuoksi ja osa taas muusta syystä. Lisäksi jos syyn ja seurauksen ajallinen etäisyys on hyvin pitkä, se entisestään lisää kysymyksiä syysuhteen olemassaolosta ja laadusta.

Näillä perusteilla on tarpeen erottaa aktuaalinen ja potentiaalinen kädenjälki. On järkevää olettaa, että aktuaalinen eli todellinen kädenjälki on todennäköisesti pienempi kuin potentiaalinen eli (periaatteessa) mahdollinen kädenjälki. Näin on erityisesti sellaisten organisaatioiden kuin koulutuslaitosten tapauksessa, joiden toiminnan myönteiset vaikutukset ovat pitkälti psykologisia, tietoihin, taitoihin ja asenteisiin perustuvia.

Rebound-vaikutus: hyvätkin asiat voivat lisätä päästöjä

Yhdenlainen tieto ja osaaminen, kuten vähäpäästöisen teknologian kehittäminen ja entistä pienempään kulutukseen tyytyvän eli kohtuullistavan elämäntavan edistäminen, voivat vähentää päästöjä. Kaikki uusi tieto tai osaaminen ei kuitenkaan vaikuta näin. Voi käydä niinkin, että uuden tiedon avulla vähennetään päästöjä yhtäällä, kun taas hiilijalanjälki vain kasvaa uuden tiedon vuoksi toisaalla. Esimerkiksi yksi ja sama yliopisto voi kasvattaa ympäristötietoisia kansalaisia ja kehittää teknologiaa, jonka tuotantoprosessit lisäävät nettomääräisesti ilmaston lämpenemistä ja kriittisten luonnonvarojen käyttöä. Tätä kutsutaan rebound-vaikutukseksi eli takapotkuksi.

Kun mitataan hiilikädenjälkeä, pitää siis ottaa huomioon myös mahdollinen takapotku. Lisäksi pitää ottaa huomioon se, että todellinen kädenjälki on todennäköisesti pienempi kuin potentiaalinen kädenjälki.

Yhteenveto

Kädenjäljen ongelmat voidaan tiivistää seuraavaan listaan, jonka kohdat kytkeytyvät toisiinsa:

1.1 Aktuaalinen ja potentiaalinen kädenjälki

1.2 Aktuaalisen kädenjäljen todentaminen

2 Mitattavuus

3 Takapotku.

Näiden ongelmien käsittelyssä riittää työsarkaa, eikä niitä tyhjentävästi ratkaise VTT:n ja LUT-yliopiston hiilikädenjälkiopaskaan (2018).