Maapallolla elämä on alkanut kerran ja jatkunut jo neljän miljardin vuoden ajan. Vaikka uskoisimme suurin piirtein tietävämme oman kokemuksemme pohjalta, mitä elämä on, elämän määrittely on osoittautunut, yllättävää tai ei, vaikeaksi.

Biologisen määritelmän mukaan elämä on syntymän ja kuoleman rajaama tila. Sellainen tila voi olla eliöllä, kuten bakteerilla, sienellä, kasvilla tai eläimellä. Niiden tunnusmerkeiksi mainitaan itsenäisyys, vastaaminen ärsykkeisiin, aineenvaihdunta, moduulirakenne, kasvu, mukautuvuus ja kyky lisääntyä.

Koulujen päätyttyä monelta nuorelta kysytään, mitä hän haluaa elämältään. Elämän suunnittelu ja vaihtoehtojen punninta ovat ihmisen yksinoikeus. Nuori ylioppilas pohtii elämänsä suuntaa. Eri asia on, missä määrin hän on vapaa ja mitä tapahtuu hänestä riippumatta.

Kaikki elämä ei ole tietoista, mutta ihmisen lisäksi monien muiden eläinlajien yksilöt ovat tietoisia. Tietoisuuteen vaikuttavat lukuisat fyysiset ja psyykkiset tekijät, ja tietoisuuden aste vaihtelee valveilla ja unessa.

Tietoisuuden perusedellytys on informaation ja aistiärsykkeiden vastaanotto- ja käsittelykyky. Tietoisuuden muita tunnuspiirteitä ovat intentionaalisuus ja representatiivisuus. Kun katson taivaalla kiitävää pilveä tai muistelen viimeviikkoista hammaslääkärikäyntiä, tietoisuuteni suuntautuu eri kohteisiin. Suuntautuminen tapahtuu kohdetta koskevan mentaalisen representaation eli mielikuvan kautta.

Tietoisuus on myös subjektiivinen ja perspektiivinen eli erityisestä näkökulmasta maailmaa tarkasteleva. Lisäksi tietoisuus on laadullinen siten, että se tuntuu kokemuksellisesti joltakin. Tuntuu erilaiselta syödä pinaattikeittoa kuin katsoa täysikuuta.

Ihmisen tietoisuudella voi olla monenlaisia sisältöjä, kuten aistimukset, elämykset, tunteet, muistikuvat ja ajatukset. Monet ajatuksistamme ovat sanallisia, mutta ehkä vielä useammin kuvallisia. Puheen tai sävelmän ajattelu on puolestaan äänellistä, vaikka ajattelu tapahtuukin äänettömästi.

Ihminen voi olla tietoinen myös itsestään, mikä tarkoittaa ainakin sitä, että ymmärrämme olevamme ympäristöstämme ja muista yksilöistä erillisiä. Lisäksi itsetietoisuuteen kuuluu tietoisuus omasta tilasta ja siitä, että tuo tila kuuluu itselle. Eräiden tutkimusten mukaan itsestään tietoisia voivat olla myös varikset, delfiinit, norsut ja siat.

Ihmisen tietoisuuden sisällöt ovat riippuvaisia ensinnäkin henkilön kehosta, sen tilasta ja sijainnista. Tietoisuuden sisältöihin vaikuttavat vahvasti myös vallitsevat aineelliset ja henkiset olosuhteet, kulttuuri ja yhteiskunta, jossa yksilö on kasvanut ja jossa hän elää. Ajattelun voimaa ja vapautta osoittaa kuitenkin se, että ajattelu voi ylittää ajan ja paikan rajat.

Viime aikoina olen miettinyt paljon, voisiko tietoisuuden hahmottaa edes periaatteessa universaalina ja sisällöistä riisuttuna. Tietoisuuden sisällöthän ovat oman kokemuksemme mukaan enemmän tai vähemmän yksilöllisiä, vaikkakaan eivät välttämättä erityisen ainutlaatuisia.

Universaalilla eli yleisellä en tarkoita tässä sellaista kuin Platonin ”maailmansielu” tai Hegelin ”absoluuttinen henki”, vaan pikemmin sitä, että kaikki eri tietoisuudet ovat vertauskuvallisesti sanottuna ”ikkunoita” johonkin. Näistä ikkunoista avautuu erilaisia näkymiä ulkoiseen ja sisäiseen todellisuuteen riippuen siitä, missä sijaitsemme fyysisesti, henkisesti ja yhteiskunnallisesti.

Näihin ”ikkuna-aukkoihin” perimä ja ympäristö opittuine vaikutteineen ja käsitteineen kurovat erilaisia ”ruutuja” ja ”linssejä”. Niiden läpi ulkoisen ja sisäisen todellisuuden piirteet siivilöityvät eri aikoina eri valaistuksessa.

Nämä ”linssit” (mm. käsitteet ja aatteet, tiedot ja taidot, arvot ja ihanteet) sekä niiden kautta ilmenevät ja niiden avulla tulkitut sisällöt tuottavat eri tietoisuuksien väliset erot. Pohjimmiltaan yleistä ja yhteistä meissä ihmisissä on kuitenkin kyky kokea ja tulkita niin todellisuutta kuin kuvitelmaa eri muodoissaan. Ihminen on tietoisuuspiste, ja tietoisuus avautuu miljardeista ja taas miljardeista pisteistä, jotka vaeltavat eri puolilla maailmaa ja suuntautuvat milloin mihinkin.

Tämä tietoisuuden yleinen piirre voisi olla samalla vastaus kysymykseen, miksi emme keskittyneessäkään introspektiossa eli itsetarkastelussa tavoita ”sielun pohjaa” eli oman itseytemme ydintä, vaan on kuin tyhjää kaapisi. Kenties yksilöllistä ydintä, ”perimmäistä katsojaa”, ei ole olemassakaan, vaan on vain yleinen tietoisuuden kyky, joka toimii alustana ja ”ikkunana” vaihtuville sisällöille. Näin on ainakin, jos uskomme postmodernisteja.

Tällä voi olla merkitystä myös sille, miten ymmärrämme tekoälyn ja siihen mahdollisesti liittyvän keinotietoisuuden. Tekoälyn kehittämisen tavoitteena voisi ensisijaisesti pitää ihmistä avustavan ja tämän kykyjä vahvistavan ”linssin” hiomista siten, että tekoäly tukee tiedollisia ja muita eettisesti hyväksyttäviä pyrkimyksiämme.

Tietokonettahan käyttää ihminen, tietoinen olento, joka koneen avulla ratkaisee erilaisia tehtäviä. Tietokoneen toiminnan ymmärtäminen ei onnistu ilman käsitystä sen käyttäjästä ja tarkoituksesta (Olli Lagerspetz, ”Onko tietoisuus elimistön organisaatiotaso?”, Niin & näin: filosofinen aikakauslehti, nro 20, 1999, 5).

Tekoälyn kehittämisen ensisijaisena tavoitteena ei siis olisi itsenäisen keinotietoisuuden (tai keinoitsetietoisuuden) luominen. Emmehän edes tiedä, mitä tietoisuutta luotaessa olisi pohjimmaltaan tarkoitus luoda. Tekoälyä voisi kenties verrata silmälaseihin – välineeseen, jota ihminen käyttää.