Tiede ja tekniikka ovat muokanneet maailmankuvaamme monin tavoin. Länsimainen ihmiskäsitys on kuitenkin edelleen tukevasti kiinni antiikissa. Olisiko samaa, jos ajaisi sähköautolla, mutta lukisi uutiset papyruskääröltä?
Ihmiskäsityksemme lähtökohtien ymmärtämiseksi on syytä tutustua hyveisiin ja paheisiin. Hyveet ovat hyvinä ja tärkeinä pidettyjä luonteenpiirteitä. Paheet ovat niiden vastakohtia: pahoina ja vältettävinä pidettyjä.
Hyveisiin liittyy olennaisesti pyrkimys hyvään elämään ja luonteen kasvattamiseen. Paheiden taas on ymmärretty tuhoavan ja syövän ihmistä sisältäpäin kuin syöpä. Paheet vahingoittavat myös muita ihmisiä.
Hyveitä ja paheita on ensisijaisesti yksilöillä: luonteenpiirteet ovat ihmisten henkisiä ominaislaatuja. Hyve- ja pahepuhe on kuitenkin laajentunut koskemaan myös kollektiiveja, kuten ammatteja ja työpaikkoja.
Journalistien hyveinä pidetään rohkeutta ja lähdesuojan kunnioitusta, joita ilman kuvia kumartamaton tiedonvälitys olisi mahdotonta. Paheellista taas on totuuden vääristely ja sensaatioiden hakeminen.
Sairaanhoitajien stereotyyppisiä hyveitä ovat myötätunto ja huolehtivaisuus. Niistä sairaanhoitajia kiitellään korona-aikanakin. Hoitoalalla paheita olisivat ihmisarkuus ja ylihuolehtivaisuus.
Antiikissa muotoiltuja hyve- ja pahelistoja ovat kardinaalihyveet ja kuolemansynnit. Kun etiikan luennoilla puhun jälkimmäisistä, opiskelijoiden silmät syttyvät. Hyveistä puhuttaessa luentosaliin laskeutuu lobotomian jälkeinen hiljaisuus.
Synnit ovat kiehtovia, hyveet taas tuttuja ja turvallisia, mutta auttamattoman nössöjä. Niin kuin tohvelisankari ja kultainennoutaja.
Paheet sen sijaan ovat kuin Seiska-lehti: kiva katsoa parturissa, mutta kuka sitä nyt kotiin tilaisi.
Kardinaalihyve tulee latinan sanasta cardo, joka tarkoittaa saranatappia. Ihmisen hyvyys on kardinaalihyveiden varassa samalla tavalla kuin ovi aukeaa saranoiden varassa.
Neljä ensimmäistä kardinaalihyvettä esitti Valtio -teoksessaan Platon (427–347 eaa.). Hän asetti ne ihannevaltionsa neljän luokan – hallitsijan, virkamiehen, sotilaan sekä maanviljelijän ja käsityöläisen – perushyveiksi. Kolme jälkimmäistä esitti kirkkoisä Ambrosius (n. 340–397) ensimmäisen Korinttilaiskirjeen pohjalta.
Kuolemansyntejä on pidetty vääjäämättömän alamäen alkuna – sellaisena, missä rinne on niin liukas ja kalteva, ettei ylös ole paluuta. Tottumus tai käyttäytyminen luokitellaan kuolemansynniksi, jos se johtaa suoraan turmioon.
Kuolemansynnit ovat överiksi menneitä haluja ja kykyjä. Niinpä esimerkiksi mässäily on kohtuuttomuuteen päätynyttä syömisen halua.
Kuolemansyntien listaa kokosivat erämaahan vetäytyneet kirkkoisät. Hiekan ja kivien keskellä kilvoitellut Euagrios Pontoslainen (345–399) tunnisti vähintään seitsemän pahaa henkeä ja ajatusta, jotka ihmisen tulisi voittaa.
Erämaaisien jalanjäljissä katolinen kirkko opetti ihmisiä hillitsemään pahoja taipumuksiaan ennen kuin ne ottavat vallan ja vievät mennessään. Ylpeyttä ja ahneutta pidettiin kaiken pahan alkujuurena.
Kardinaalihyveiden ja kuolemansyntien listat syntyivät eri tahoilla. Siksipä listat eivät ole toistensa täydellisiä vastakohtia. Viisautta vastassa ei ole tyhmyys eikä toivoa vastapäätä epätoivo. Itsehillinnän vastakohtana voidaan pitää ahneutta, niin kuin samalla rivillä lukeekin.
Opiskelijoilta olen kysynyt, ovatko hyveiden ja paheiden listat edelleen ajankohtaisia. Pitäisikö poistaa tai lisätä jotain? Monien, ellei useimpien, mielestä listat ovat hyvin kestäneet ajan hammasta. Yksittäiset sanat, kuten viisaus, usko, himo ja mässäily, kuulostavat kuitenkin museotavaralta. Tilalle on ehdotettu kärsivällisyyttä, myötätuntoa, itsekeskeisyyttä ja nautinnonhalua.
Muotisanat ja -käsitteet vaihtuvat. Kestäväksi on kuitenkin osoittautunut se, että ihmiskäsitys ilmaistaan toivottavina ja vältettävinä luonteenpiirteinä. Hyveissä – hyvän elämän rakennusaineissa – ei parasta ennen -päiväys vanhene. Tämän pukee sattuvasti sana-asuun Eino Leino: ”Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista.”
