Yle selvitti suomalaisten käsityksiä ilmastonmuutoksesta (Yle Uutiset 6.1.2020). Tulokseksi saatiin, että yli puolet suomalaisista tuntee henkilökohtaista vastuuta ilmastonmuutoksen hillitsemisestä. Vain prosentti vastaajista katsoi, ettei ilmastonmuutokselle tarvitse tehdä mitään.
Kysely jättää kuitenkin avoimeksi tärkeän kysymyksen: ketä ovat ne, joiden mielestä ilmastonmuutoksen hillitseminen on turhaa?
Heihin kuuluvat ensinnäkin ”skeptikot”, jotka kiistävät ilmastonmuutoksen olemassaolon. Voidaan pitää yllättävänä, että heidän osuutensa on vain prosentin luokkaa. Esimerkiksi YouGov:n 28 maata kattava International Climate Change Survey (2019) on kuitenkin samoilla linjoilla. Sen mukaan kolme prosenttia suomalaisista kiistää ilmastonmuutoksen.
Periaatteessa tämä kertoo hyvää suomalaisten tiedontasosta. Toisaalta Suomi ei ole maavertailun kärjessä, vaan keskikastia. Heikoimmin pärjänneessä Yhdysvalloissa ilmastonmuutoksen kieltäjiä on kuusi prosenttia väestöstä, ja metsäpalojen kärventämässä Australiassa samoin kuin Saudi-Arabiassa viisi prosenttia. Joka tapauksessa näyttää siltä, että ilmastonmuutoksen kieltäminen on globaalistikin marginaali-ilmiö.
Hillitsemistarpeen kieltäjiin kuulunee myös muutama hassu optimisti, joka uskoo ilmasto-ongelmien ratkeavan itsestään. Heitä elähdyttää usko tekniikan kehitykseen ja markkinoiden itsekorjaavuuteen, jonka mukaan kiihtyvä kysyntä ja uudet ratkaisut toimivat kuin junan vessa ja johtavat automaattisesti hyvään tulokseen.
Nihilistit ja ääripessimistit ovat kolmas joukko, joka pitää ilmastonmuutoksen hillitsemistä turhana. Heidän mukaansa tipping point, käännekohta on jo ohitettu ja siksi on ihan sama, touhotetaanko ilmastoteoista vai seistäänkö tumput suorina. Ihmiskunnan juna syöksyy joka tapauksessa kohti vääjäämätöntä tuhoa.
On syytä olettaa, että ilmastonmuutoksen hillitsemistarpeen kieltäjistä enemmistö kieltää koko ilmastonmuutoksen. Joukko on kuitenkin pieni kuin tammikuinen lumikasa Etelä-Suomessa 2020. Äärioptimistit ja -pessimistit sijoittuvat puolestaan Gaussin käyrän ääripäihin ja ovat marginaalin marginaalissa.
Ilmastonmuutoskeskustelussa ääripessimisteillä on kuitenkin kuuluvampi ääni kuin äärioptimisteilla. Optimismi kuitataan helposti tietämättömyydeksi ja toiveajatteluksi, mutta pessimisti voi saada asiantuntijan leiman puhumalla ongelmista ja näyttämällä sitruunan syöneeltä.
Lisäksi on koko joukko ilmastonmuutoksen hillitsemistarpeeseen uskovia suomalaisia, jotka eivät kuitenkaan aio muuttaa elintapojaan tai osallistua ilmastotalkoisiin henkilökohtaisesti. Kasvisruoka ei maistu, talon öljypoltin uusittiin vasta vuosikymmen siten, ja bussi kiertää maaseudun kaukaa.
Moni vetoaa myös siihen, että suomalaisten osuus maailman kasvihuonekaasupäästöistä on häviävän pieni. Tehkööt ilmastotekoja kiinalaiset ja amerikkalaiset, jotka ovat sotkun aiheuttaneetkin! Näin ajattelevat sulautuvat käytännössä siihen joukkoon, jonka mielestä ilmastonmuutokselle ei tarvitse tehdä mitään. Aika velikultia.
”Aika velikultia”, niinkö? Yleensä vähän varakkaammista piireistä tuleville ilmastoalarmisteille ei juolahda mieleen, että se köyhä haja-asutusalueella julkisen liikenteenasuva duunari, joka niukin naukin elättää itsensä ja perheensä omillaan ja jonka hiilijalanjälki on jo valmiiksi paljon pienempi kuin ulkomailla lentelevän ja pikamuotia ostelevan ja foodoralla ruokansa tilaavan city-ihmisen, ei suinkaan silkkaa ilkeyttään aja työmatkojaan vanhalla corollalla, vaan siksi, ettei sähköautoon ole varaa, saatika citykämppään, jonka neliöt maksavat moninkertaisesti vanhaan rintamamiestaloon verrattuna.
Ymmärrän hyvin, jos tällaisia henkilöitä ahdistaa mahdolliset ilmastonmuutoksen kustannukset enemmän kuin itse ilmastonmuutos.
Kohtuullista olisikin, että ne, jotka kuluttavat ja näin ollen saastuttavat eniten, myös osallistuisivat eniten. Huvituksista ja ylellisyydestä sopiikin tinkiä, välttämättömyyksistä ei.
Kiitos Jonas! Kiinnität aiheellisesti huomiota eri puolilla Suomea asuvien ja eri elämäntilanteessa olevien ihmisten erilaisiin mahdollisuuksiin tehdä ilmastotekoja. Maaseudulla asuva duunari ei välttämättä pidä ilmastotekoja sinänsä tai kaiken kaikkiaan turhina vaan itselleen ja perheelleen taloudellisin perustein mahdottomina. Näin on, jos ilmastoteot vaativat kalliita hankintoja tai luopumista välttämättömyyksistä, kuten omasta autosta.