Sudokujen ratkaiseminen on täysin turhaa eli ajanvietettä sanan tuhlailevimmassa merkityksessä, ellei sitten opettavaista. Ensinnäkin sudokut havainnollistavat loogismatemaattisten ja muiden ongelmien eroa. Sudokujen ratkaisut ovat aineettomia, yksikäsitteisiä ja varmoja. Monien muiden ongelmien ratkaisut ovat kaikkea muuta.

Toinen sudokujen antama opetus koskee pelien syvärakennetta. Peleissä voidaan erottaa perustavat säännöt ja strategiset säännöt. Perustavat säännöt määrittävät pelin: sen, miten pitää toimia, jotta peliä pelattaisiin. Tällaiset säännöt kertovat esimerkiksi, millaisia ovat pelikenttä ja -välineet, pelaajien määrä, sallitut siirrot ja pelin tavoite.

Jalkapallossa on eri säännöt kuin shakissa. Silti kumpaakin voi pelata hyökkäävästi tai puolustavasti. Koska sudokussa tai pasianssissa ei pelata toista vastaan, vaan yksin, siinä ei ole hyökkäävää eikä puolustavaa strategiaa. Tosin ”hyökkääväksi” voitaisiin katsoa yritys ratkaista sudoku mahdollisimman nopeasti. Se altistaa virheille, kun taas huolellisuus vie aikaa.

Pelin tarkoitus voidaan erottaa omaksi säännökseen. Sitä voidaan kutsua myös pelin mielekkyysehdoksi. Jalkapalloa voitaisiin pelata sääntöjen mukaan niin, että toinen joukkue ei liiku lainkaan, vaan seisoo pujottelukeppimäisesti paikoillaan. Se ei kuitenkaan toteuttaisi pelin tarkoitusta eli maalien tekemistä ja voittamista. Samoin shakissa pelin pointtina on lyödä vastustaja. On tietysti mahdollista, että pelaaja tai joukkue haluaa hävitä tahallaan. Se katsotaan epäurheilijamaiseksi käytökseksi.

Sudokussa on omat perustavat sääntönsä. Niihin kuuluu ensinnäkin kentän koko: tavallisesti 9 x 9 ruutua. Tarkoitus on täyttää jokaiselle vaaka- ja pystyriville sekä yhdeksälle 3 x 3 -osaruudukolle numerot yhdestä yhdeksään. Sudokussa pitää olla myös valmiiksi täytettyjä ruutuja. Matemaatikot ovat selvittäneet, että niiden vähimmäismäärä on 17. Ilman etukäteistäyttöä sudokulla ei ole yksikäsitteistä (= vain yhtä oikeaa) ratkaisua.

Vaikeissa sudokuissa pitää miettiä kovasti. Täyttyykö ruudukko niin kuin pitää vai meneekö solmuun? Tällaista sanotaan epäsuoraksi päättelyksi. Päättelyssä onnistuminen ja ratkaisun löytyminen on palkitsevaa.

Jos palkkaa saisi vaikkapa viisi euroa sudokulta, se voisi vielä lisätä pelihaluja. Toisaalta sudokuammattilaisuus voisi viedä peli-ilon. Ansiotyö tuo paineita ja lisähuolia, jotka puuttuvat amatööriltä.

Itse asiassa rauha ja paineettomuus voivat vahvistaa myös ansiotyön tuloksellisuutta. Näin on, jos työskentely on sisäisesti motivoitunutta niin kuin sudokun ratkojalla. Silloin tulee ihan itsestään toteuttaneeksi zen-periaatetta: ”Keskity siihen, mitä olet tekemässä!” Jos katse on koko ajan muualla, kuten tulevaisuudessa tai tulosodotuksissa, kompastuu äkkiä siihen, mikä on kohdalla juuri nyt.

Filosofia on yliopistojen sudoku: henkisesti palkitsevaa, mutta hyödytöntä. Tällä tavalla – pace opetusministeriö – olen luonnehtinut filosofiaa luennoilla. Joitakin se innostaa niin paljon, että ryhtyvät saman tien alan opiskelijoiksi. Siinä on jotain kapinallista: James Dean, rock and roll ja takapihan tupakkarinki. Sitä voi olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä, ja useimmiten itsekin perustelen filosofiaa ajattelutaitojen kehittymisellä, ymmärryksen lisääntymisellä, kokonaiskäsityksen saamisella, elämänkatsomuksen avartumisella. Sellaiseksi tämä sosiaalinen todellisuutemme on rakennettu: pitää olla hyötyä, mieluimmin mitattavaa, ja pitää tehdä tulosta. Muuten rikkoo sääntöjä, eikä pääse mukaan ”oikeaan” peliin, vaan jää Sisyfokseksi ratkomaan ikuisesti sudokuja.