Ranskalainen r riipii ja raapii, ja torvet pauhaavat. Mutta kun laulu loppuu, tiedän liioitelleeni: kadun sentään jotain.
Édith Piaf (1915-1963) oli rakastettu ja palvottu ”Pariisin varpunen”: kooltaan pieni mutta ääneltään suuri ja vastustamaton. ”Non, je ne regrette rien” eli ”Ei, en kadu mitään” (1960) on yksi hänen hienoimmista ja mieleenpainuvimmista lauluistaan. Sen tekemisen aikaan jo vakavasti sairaan laulajan äänestä kuuluu rohkeus ja kiitollisuus siitä, että on saanut elää ja rakastaa.
Suomeksi laulun sanoitti Sauvo Puhtila alias Saukki ja ensimmäisenä sen levytti Vera Telenius vuonna 1974. Teleniuksen laulussa ”En kadu mitään” on upeita Twin Peaks -sävyjä. Kokonaisuutena pidän kuitenkin enemmän Irina Milanin versiosta ”Join kaiken pois” (1975). Sanat ovat Eino Leinon ja Milanin itsensä. Milan tavoittaa upeasti alkuperäisen laulun tunnelman ja Piafin traagisen elämäntunnon, kun kaikki on kumottu kurkusta alas.
Moni tulkitsee Piafin laulavan siitä, että ei kannata katua mitään. Ei pidä muuttua Lootin vaimon tavoin taaksepäin katsovaksi suolapatsaaksi. Pitää katsoa eteenpäin, oli tehnyt ja tapahtunut mitä tahansa.
Katuva katsoo menneisyyteen ja on vaarassa takertua ja kompastua siihen. Sitä Piaf varoo ylväästi: ”Ei, en kadu mitään”.
Katumusta arvostellaan jälkiviisaudeksi. Se tulee aina liian myöhään. Viisas olisi jättänyt tekemättä sen, mitä harkitsematon katuu. Toisaalta on kuitenkin parempi katsoa kuin katua eli harmitella jälkikäteen, mitä jäi näkemättä ja kokematta. Mielestäni juuri tähän Piaf viittaa, kun hän sanoo, että ei välitä menneisyydestä ja on elämän kanssa sujut.
On olemassa kuitenkin myös toisenlaista katumusta. Voit katua tekojasi (ja tekemättä jättämisiäsi), koska ne olivat väärin. Voit katua tekojasi myös, koska ne aiheuttivat vahinkoa itsellesi tai muille. Edellisessä tapauksessa kadut tekojasi niiden itsensä vuoksi ja jälkimmäisessä seurausten vuoksi.
Erityisesti teon itsensä katuminen edellyttää syyllisyyden- ja velvollisuudentuntoa. Tällainen katuva on pahoillaan siitä, että on loukannut toista ja rikkonut tätä vastaan. Seurausten katuminen liittyy hyötyjen ja haittojen arviointiin ja sen näkemiseen, että tehty teko on haitallinen ja vahingollinen. Usein (mutta ei välttämättä aina) nämä katumuksen muodot käyvät käsi kädessä: olet pahoillasi sekä itse teosta että seurauksista.
Tekojen itsensä katuminen liittyy vahvasti siihen, että teoilla luomme ja ilmaisemme itseämme. Jos siis kadumme tekojamme, voimme olla pahoillamme paitsi siitä, mitä olemme tehneet, myös siitä, millaisia olemme.
Saatat kuitenkin pitää tällaista katumusta kovin itsekeskeisenä. ”Ei, en kadu mitään” voikin herättää seuraavanlaista pohdintaa: itsetutkistelu on sopivassa määrin hyväksi, mutta syyllisyydessä ja katumuksessa rypeminen menee yli kohtuuden.
Vaikka katumus suuntautuu menneisyyteen, voi se tavoittaa myös tulevaa. Katumus kulkee aidon anteeksipyynnön edellä. Yhdessä ne voivat olla anteeksiannon edellytys, vaikka eivät pakota vääryyttä kärsinyttä antamaan anteeksi. Katuva tekee pesäeroa aiemmin tekemäänsä. Hän on pahoillaan siitä, mitä on tehnyt toiselle, ja haluaa kertoa sen tälle. Hän ilmaisee myös, että ei enää tekisi samaa tekoa, jos saisi valita uudelleen. Näin katumus on menneisyyden kautta tulevaisuuteen kulkeva polku.
Vaikka menneisyyteen ei pidä takertua, katumus osoittaa inhimillisyyttä ja vastuuntuntoa. Jos ei koskaan kadu mitään, on turta tai itsekritiikitön. ”Joka hiton jutusta, jonka teet tässä elämässä, sinun pitää maksaa”, kerrotaan Piafin sanoneen viime sanoikseen. Se viittaa siihen, että hän katui sittenkin.
