Törmäämme yleisen ja yksilöllisen erotteluun jatkuvasti. Se näkyy esimerkiksi sellaisissa fraaseissa kuin ”ei yksi pääsky kesää tee eikä yksi pisara sadetta”. Näillä Suomen kansan latteuksilla erottelemme osat kokonaisuuksista ja yleistykset yksittäistapauksista.

Yleinen ja yksilöllinen on myös filosofinen erottelu. Sitä käsittelee Platonin ideaoppi, maailman tunnetuin filosofinen teoria.

Platon kiinnittää huomiota itsestäänselvältä tuntuvaan asiaan: havaitsemme erilaisia yksilöitä ja niiden ominaisuuksia. Sama ominaisuus voi kuitenkin kuulua yhtä aikaa monelle eri yksilölle, kuten sama muoto eri ympyröille. Platonin mukaan toistuvat muodot, kuten kauneus, pyöreys ja punaisuus, ovat perustavampia kuin yksilöt, joille ne kuuluvat.

Kauneus on katoavaista, mutta sen idea pysyvää. Tälle Platonin tunnistamalle käsitteelliselle tasolle, missä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan, kuuluvat ajatusten abstraktit hahmot sekä loogiset ja matemaattiset totuudet. Näin Platon erottaa aistein havaittavan ja pelkällä ajattelulla saavutettavan. Ajattelun avulla päästään kiinni kaikkein yleisimpään ja pysyvimpään.

Erottelu yleiseen ja yksilölliseen on tärkeä myös Intian filosofiassa. Intialaisissa perinteissä tuota erottelua käytetään erityisesti, kun tarkastellaan ihmisen itseyttä ja minuutta. Näissä tarkasteluissa avainkysymys on: ”Kuka olen?”

Ennen kuin jatkan tuosta kysymyksestä kerron, miksi Intia vetää minua puoleensa. Syyt ovat akateemisia ja henkilökohtaisia. Olen tutkinut intialaista filosofiaa, olen asunut Intiassa perheeni kanssa ja adoptoinut pojan sieltä; tyttären olen adoptoinut naapurimaasta Kiinasta. Intiasta kotoisin oleva amerikkalainen ystäväni sanoo pilke silmäkulmassa, että olen hänen veljensä edellisestä jälleensyntymästä.

Kuka siis olen? Intialaisissa vastauksissa erotetaan ihmisyksilö (jiva) ja perimmäinen minä (atman). Ihmisyksilöt ovat psykofyysisiä kokonaisuuksia. Sellaisina meillä on oma mieli ja keho. Perimmäinen minuus on puolestaan meille yhteinen kuin platoniset ideat. Perimmäinen minä edeltää yksilön kokemuksia ja ymmärrystä. Perimmäinen minä on siten ihmisen tietoisuuden yleinen perusta ja ennakkoehto.

Intialaisissa perinteissä ajatellaan myös, että perimmäinen minä on ihmisyksilön opas ja neuvonantaja. Sitä ei kuitenkaan välttämättä tarvitsisi tulkita hengeksi tai sieluksi. Paremminkin kyseessä on yksilöillä oleva yleinen kyky johtaa itseään. Sitä kuvaa Bhagavad Gitan kertomus Krishnasta ja Arjunasta (luku 2).

Krishna, hindulaisen Vishnu-jumalan inkarnaatio toimii prinssi Arjunan vaununajajana ja neuvonantajana. Arjuna ei haluasi sotia sukulaisiin vastaan, mutta Krishna luotsaa hänet taisteluun. Onhan Arjuna sotilas ja sotiminen hänen tehtävänsä. Mikä tärkeintä, Krishna kehottaa Arjunaa olemaan miettimättä tekojensa seurauksia ja tekemään sen sijaan velvollisuutensa.

Kertomus on perinteisesti ymmärretty niin, että perimmäinen minä neuvoo yksilölle, mitä tämän pitäisi tehdä. Perimmäisestä minästä voi yrittää saada otteen kysymällä itseltään, kuka olen. Kun jatkoksi kysyy: ”Kuka kysyy”, vastaus on: perimmäinen minä.

Bhagavad Gitan mukaan perimmäinen minä tarkoittaa siis yksilöillä olevaa yleistä kykyä neuvoa itseään ja arvioida omaa toimintaansa. Tämä itsensä johtamisen kyky on muodoltaan, mutta ei välttämättä sisällöltään yleispätevä. Eri aikoina ja eri kulttuureissa perimmäisen minän neuvot voivat olla erilaisia.

Arvioivana ja neuvovana kykynä perimmäinen minä on kuitenkin yleinen ja yhtäläinen. Tällainen kyky on jokaisella meistä. Sitä paitsi usein se neuvoo meitä samalla tavalla.

Tästä tulee mieleen se, mitä Sigmund Freud kutsuu superegoksi eli yliminäksi. Ja voi miten tutulta kuulostaakaan omatunto, ranskaksi ja englanniksi conscience, latinaksi conscientia ja ruotsiksi samvete! Omatunto on siis ihmisten yhteinen tunto, sanatarkasti käännettynä ”yhdessä tietäminen”. Kuuletko sen äänen?