Rehtorin mieli toimi kuin heiluri. Toisessa ääripisteessä oli kylmä. Siellä värjötteli kauhea tulevaisuus: se että yliopisto lopetetaan. Sitä uutista hän oli odottanut siitä lähtien, kun opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäälliköksi oli noussut Irma Immonen. Tämän rinnalla Margaret Thatcher vaikutti lempeältä kuin Äiti Teresa. Heilurin toisessa ääripisteessä oli lämmin. Siellä oli Anne. Rehtori odotti ministerin puhuvan heistä kahdesta, Annesta ja Maurista. Samaan hengenvetoon rehtori moitti itseään rakastuneeksi hölmöksi, naiiviksi vanhaksi ukoksi, joka haaveilee kuin joku teini. ”Tällaiset ukot joutavat eläkkeelle ja pois ihmisten ilmoilta naurettavine ajatuksineen.” Rehtorin mieli juoksi kuuman ja kylmän väliä. Kylmän vallassa hän visioi, miten tiedotustilaisuudessa ilmoittaisi henkilökunnalle yliopiston lopettamisesta. Se olisi kauheaa, aivan kauheaa kaikille. Suupielet valahtaisivat, elämänvoima katoaisi. ”Mihin nämä ihmiset työllistyisivät? Lopetetussa yliopistossa työskentely ei meritoi ketään”, rehtori ajatteli.

”Mauri hei! Kuuletko minua?” opetusministeri kysyi toistamiseen. ”Etkö ymmärrä, miten tärkeää tämä on? Olin tulossa kertomaan, että Vaasa on pudotettu pois Suomen yliopiston listalta. Mutta nyt on pääministerin aloitteesta ja muiden ministerien kannattamana nostettu takaisin – kuin tyrmätty nyrkkeilijä!” Rehtori istui hiljaa ja nieleskeli kyyneleitä, jotka tulivat helpotuksen vanavedessä. Työhuoneen ikkunoista näkyi pimeää ja yksittäisiä valoja pihalta ja Vaskiluodosta.

Rehtori mietti, tulivatko kyyneleet kiitollisuudesta. Kenelle hän oli muka kiitollinen ja mistä? Siitäkö, ettei kauheaa tiedotustilaisuutta tulekaan? Opetusministeri oli vain viestintuoja. Ei hän tässä Annelle ollut kiitollinen, eikä rehtori osannut olla kiitollinen kiinalaiselle firmallekaan. Sehän tulee tänne tekemään bisnestä ja voi vielä vetäytyä hankkeesta ennen kuin sitä on aloitettukaan. Rehtori ajatteli ääneen: ”Ei kai yliopiston tulevaisuus voi olla yhdestä tehtaasta kiinni. Suhdanteet vaihtelevat kuin pörssissä.”

Rehtori tarttui molemmin käsin opetusministeriä oikeasta kädestä. ”Anne”, hän aloitti änkyttäen. ”Mennään ulos. Siellä on puhdasta. Lunta. Tarkoitan … milloin viimeksi olet tehnyt lumienkeleitä?”

”Sinä romanttinen höpsö! Teen kanssasi vaikka lumienkeleitä, vaikken ymmärräkään, mistä ne tulivat mieleesi.”

”Nettopositiivisuudesta.”

”Näet nyt jotain, mitä minä en näe.”

”Olin viime vuonna MBA-kurssilla. Siellä tehtiin lumienkeleitä.”

”Mitä? Kaikkea niillä kursseilla opetetaankin! Miksi juuri lumienkeleitä?”

”Sillä havainnollistettiin nettopositiivisuutta. Sitä, että yritys tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa.”

”Kuulostaa sanalla sanoen hämärältä.”

”Ideana on, että yrityksen jalanjälki, siis haitat ympäristölle olisivat mahdollisimman pienet ja kädenjälki eli kaikenlaiset hyvät vaikutukset mahdollisimman suuret.”

”Mutta miten lumienkelit siihen liittyy?”

”Kurssilla tehtiin lumienkeleitä niin, että jalat ja pää saivat osua lumeen mahdollisimman vähän. Käsillä taas piti tehdä mahdollisimman suuret ja näkyvät siivet. Se oli samalla taukojumppaa, lankutus 2.0.”

”Huh! Tuntuuko sinusta, että se kiinalaisfirma on joku nettopositiivisuuden äiti?”

”Sitä en tiedä, mutta se firma tuo uuden mahdollisuuden tälle yliopistolle.”

Kun rehtori ja opetusministeri tulivat ulos hallintorakennuksen taakse, oli hiljaista. Taivas oli pilvessä, mutta Vaskiluodon valot näkyivät. Pakkanen oli hellittänyt. Rehtori ja ministeri astuivat lumeen ja kävivät selälleen. Heiluttivat käsiään ja jalkojaan.

Kuului lähestyvien askelten ääni. Askeleet pysähtyivät. Mies alkoi puhua. Kuulosti yliopiston hallituksen puheenjohtajalta: ”Hei Mauri! Hitto että osaa olla pimeää, mutta oikein näin: se olet sinä. Tulin kertomaan uutisia, mutta taidatkin jo tietää. Kiinalaiset enkelit tulivat avuksemme. Ja teillä kahdella näyttää olevan lämmin kuin tervavaraston palossa.”

Novellin ensimmäinen osa on julkaistu 4.10. ja toinen osa 18.10.