Arvorelativismi ja -objektivismi ovat peruskannat, kun erilaisia kulttuureja ja organisaatioita arvioidaan eettisestä näkökulmasta. Siksi tähän vastapariin kannattaa tutustua.

Ensin on kuitenkin syytä määritellä, mitä arvolla tarkoitetaan. Arvot ovat arvostettuja eli hyvinä ja tärkeinä pidettyjä ominaisuuksia. Tämä voidaan ilmaista niin, että jos A:lla on ominaisuus F ja X arvostaa F:ää, F on arvo X:lle. Ihanteina ja tavoitteina arvot ohjaavat ihmisten tekoja ja organisaatioiden toimintaa.

Arvorelativismin mukaan kaikki arvot ovat suhteellisia. Ne vaihtelevat yksilöiden välillä ja kulttuurista toiseen. Arvo-objektivismin mukaan esimerkiksi hyvyys ja oikeudenmukaisuus ovat objektiivisia eli ihmisestä riippumattomia ominaisuuksia. Ne voidaan tuntea moraalisen intuition tai harkinnan perusteella.

Arvorelativismi kumpuaa arvojen ja kulttuurien moneudesta. Arvo-objektivismi taas kurkottaa ihannetodellisuuteen.

Arvorelativismin kritiikki

Arvorelativismia voidaan (jonkun mielestä ehkä yllättäen) kritisoida paitsi filosofisesti myös empiirisesti. Filosofinen kritiikki lähtee siitä, että johdonmukainen relativismi suhteellistaa myös suhteellistamisen arvon – ja siten kumoaa itsensä.

Empiirinen kritiikki vetoaa siihen, että eroista huolimatta eri kulttuurit myös jakavat monia arvoja. Selviä viitteitä siitä on saatu Harvardin yliopiston laajassa kyselyssä, johon on osallistunut jo neljännesmiljoona vastaajaa 120 eri maasta. Moraalisia valintoja testaavan kyselyn väitetään osoittaneen, että laki, uskonto tai yhteisön koko eivät vaikuta ihmisten moraalisiin valintoihin. Tutkimuksen perusteella kulttuurien moraalieroja on vahvasti liioiteltu.

Tutkimuksen johtaja Marc Hauser tulkitsee tätä niin, että kaikilla ihmisillä on samanlainen synnynnäinen moraalitaju. Se tuottaa intuitiivisia päätöksiä oikeasta ja väärästä.

Käsitykseen moraalin intuitiivisuudesta yhtyy moraalipsykologi Jonathan Haidt. Hänen mukaansa ihminen on moraalisessa kannanmuodostuksessaan kuin elefantti, jonka selässä istuu ratsastaja. Elefantti on moraalivaistomme, joka tietää sekunnin sadasosassa, mitä mieltä se on mistäkin moraalisesta kysymyksestä. Ratsastaja taas on ihmisen harkitseva minä. Se ei ikävä kyllä pääse vaikuttamaan elefantin liikkeisiin. Ratsastajapoloisen tehtävänä on vain jälkikäteen perustella, miksi suunta oli oikea tai vasen.

Tällainen ihmiskuva saattaa tuntua uskottavalta ja sympaattiselta. Käsitys ei ole kuitenkaan ongelmaton, sillä voimme tarkemmin harkittuamme suhtautua kriittisesti moraalisiin ensireaktioihimme. Voimme myös muuttaa moraalista kantaamme tällaisen tarkastelun pohjalta. Elefantin ratsastaja ei siis ole kädetön.

Samoilla linjoilla on Daniel Kahnemanin käsitys nopeasta ja hitaasta ajattelusta. Vaistonvaraiset moraaliset valintamme perustuvat nopeaan ajatteluun, jota Kahneman kutsuu järjestelmä 1:ksi. Tarvitsemme kuitenkin myös hidasta ajattelua eli järjestelmä 2:ta, kun etsimme moraalisille valinnoillemme perusteita tai kun kyseenalaistamme moraalisia intuitioitamme.

Arvorelativismia on myös kritisoitu pelkäksi oletukseksi. Monista tuntuu luontevalta ajatella, että jos jokin on oikeasti arvokasta, se on tai sen pitäisi olla sitä kaikille ihmisille kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta. Sukupuolten tasa-arvo on esimerkki tällaisesta (ainakin monien länsimaalaisten mielestä) yleispätevästä arvosta.

Maltillinen arvo-objektivismi

Kulttuurien välillä on suuria eroja naisten ja miesten asemassa, usein miesten eduksi. Arvo-objektivistien mielestä tällaista ei pidä sietää, vaan naisten asemaa pitää parantaa. Erityisesti sitä pitää parantaa siellä, missä naisten asema on heikoin. Arvo-objektivistit siis olettavat, että on olemassa yleiset kriteerit, jotka kertovat kenelle tahansa, mikä on oikeasti hyvää ja arvokasta, kuten sukupuolten tasa-arvo. Tähän näkemykseen johtavien arviointikriteerien uskotaan olevan järkiperäisiä ja sellaisia, että kuka tahansa voi ne hyväksyä, jos vain asiaa riittävästi valaistaan hänelle.

Hyväksynnän testiksi on ehdotettu rawlsilaista ideaa, jonka mukaan arvot pitäisi valita ”tietämättömyyden verhon” takana – siis tietämättä esimerkiksi omaa sukupuolta, uskontoa, kulttuuria, terveydentilaa, taloudellista tai yhteiskunnallista asemaa. Voidaan olettaa, että ”tietämättömyyden verhon” takana päädyttäisiin muun muassa sukupuolten tasa-arvoon.

Tällaista ajatuskoetta on kuitenkin moitittu epärealistiseksi, sillä se edellyttää tyhjentymistä kaikista tosiasiallisista ominaisuuksista, jotka tekevät meistä juuri sen, mitä olemme. Tätä Rawls ei piilota, vaan hänen ajatuskokeensa on avoimen idealistinen. Se osoittaa, että oletus yleispätevien ja kulttuurista riippumattomien arvojen perustasta on jollain tavalla – edes teoreettisesti – hahmotettavissa.

Maltilliset arvo-objektivistit katsovat, että jos eri kulttuurien jäsenet saavat tutustua toisiinsa ja pohtia arvokysymyksiä yhdessä ja avoimesti, yhteisymmärrystä arvoista voidaan luoda ja kehittää. Siinä on tärkeää, että keskustelun osapuolet haluavat ymmärtää toisiaan ja ovat valmiita muuttamaan omia käsityksiään järkevillä ja eettisillä perusteilla. Myötätunnolle ja relativismille – ymmärrettynä kyvyksi vaihtaa näkökulmaa – on siis tilausta myös arvo-objektivismin yhteydessä.

Arvot ovat sekä subjektiivisia että objektiivisia

Sulkevatko arvorelativismi ja -objektivismi välttämättä toisensa pois? Mielestäni vastaus on ”ei”. Maltillinen arvorelativismi ja -objektivismi voidaan yhdistää. Ne yhdistyvät näkemyksessä, jonka mukaan arvoilla on

1. kivun välttämisen ja onnellisuuden tavoitteluun liittyvä ulottuvuus
2. yksilöiden ja yhteisöjen olemassaolon järkiperäisiin ehtoihin perustuva ulottuvuus
3. yhteisöllisiin ja kulttuurisiin normipiireihin perustuva, sosiaalisesti rakentunut ulottuvuus.

Kohdassa 1 mainittu kipu ei ole vain ruumiillista ja yksilöllistä vaan myös henkistä, eettistä ja yhteisöllistä. Kohtaan 2 liittyen voidaan todeta, että esimerkiksi rehellisyys ja lupausten pitäminen ovat välttämättömiä minkä tahansa yhteisön säilymiselle. Kohdassa 3 mainitut normipiirit ovat yhteisöjä ja ihmisryhmiä, jotka luovat ja ylläpitävät kulttuurisia ja yhteisöllisiä sääntöjä, oikeuksia ja velvollisuuksia. Normipiirin ideaa on kehittänyt Dave Elder-Vass kirjassaan The Reality of Social Construction (Cambridge University Press, 2012).

Arvot ovat edellä esitetyn perusteella subjektiivisia ja relativistisia, koska ne ovat yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksista riippuvaisia. Arvot ovat kuitenkin myös objektiivisia, sillä ne riippuvat yksilöiden ja yhteisöjen olemassaolon yleisistä ehdoista. Arvojen objektiivista ja yliyksilöllistä ulottuvuutta tukee se, että arvoja asettavat ja ylläpitävät todelliset yhteisöt: normipiirit.

Arvojen perusteet voidaan näin ollen tiivistää kaavaan: biologia + järki + kulttuuri. Näiden järjestys ja merkitys vaihtelevat arvosta ja arvotyypistä toiseen. Siten jotkin arvot ovat objektiivisempia kuin toiset.

Järjen ja kokemuksen ansiosta

Suositun käsityksen mukaan arvot ovat sosiaalisesti rakentuneita ja sopimuksenvaraisia eikä niitä voida johtaa luonnosta. Tarkkaavainen lukija huomaa, että tämä käsitys poikkeaa esittämästäni biologia + järki + kulttuuri -kaavasta. Ero ei välttämättä ole suuri. Se on tämä: vaikka arvoja ei voida johtaa luonnosta tai järjestä, luonnolla ja järjellä on sanansa sanottavana siitä, mitä ei kannata arvostaa, kuten luonnonvarojen ylikulutusta ja kestämätöntä käyttöä. Järjen ja kokemusten tehtävä on siis negatiivinen. Ne eivät osoita arvoja, vaan vain valaisevat ymmärrystä ja auttavat erehdysten eliminoimisessa – ja siten lisäävät objektiivisuutta.