Sijoituksista päätetään entistä enemmän muillakin kuin taloudellisilla perusteilla. Kaikki eivät kuitenkaan hurraa tälle kehitykselle, ja kritiikkiä tulee yllättäviltäkin tahoilta.
Suursijoittajat kuten pankit ja eläkeyhtiöt ovat huolissaan siitä, että sijoitukset hiiliteollisuuteen ja muihin fossiilisiin polttoaineisiin uhkaavat menettää arvonsa ympäristöriskien ja tiukentuvan lainsäädännön takia. On arvioitu, että vain viidesosa jäljellä olevista fossiilisten polttoaineiden varannoista voidaan polttaa, jos maapallon keskilämpötilan nousu halutaan rajata kahteen asteeseen. Tässä yhdistyvät ekologinen ja taloudellinen huoli.
Monet institutionaaliset sijoittajat edustavat suurta omistaja- ja edunsaajajoukkoa. Siksi esimerkiksi eläkeyhtiöiden toimintaa seurataan suurennuslasilla. Julkisuuden paineessa ne ovat kehittäneet vastuullista sijoittamista, jonka keinovalikoimaan kuuluu myös divestointi eli ongelmallisina pidettyjen omistusten myynti. Monet sijoittajat ovat eettisin perustein luopuneet esimerkiksi asevalmistajien ja fossiilisia polttoaineita tuottavien yritysten osakkeista. Näille osakkeille on kuitenkin aina löytynyt uusia omistajia. Siksi joku voisi sanoa, että divestoinnin vaikutus on plus miinus nolla. Vaikutus voi olla jopa negatiivinen, jos uutta omistajaa eivät eettiset tarkastelut voisi vähempää kiinnostaa.
Vastuullisen sijoittamisen kasvu on pitkälti sen ansiota, että yritysten rikkeistä raportoidaan ja väärinkäytöksiä paljastetaan entistä hanakammin. Siitä kiitos kuuluu muun muassa tiedotusvälineille, sosiaaliselle medialle ja kansalaisjärjestöille.
Hiljattain vuodetut Panama-paperit paljastavat, miten pankit ja lakimiehet myyvät salailua ja veronkiertoa rikkaille ja valtaapitäville. Kyseessä on maailman suurin tietovuoto koskien sijoituksia veroparatiiseihin. Suomessa on merkittävää työtä yritys- ja sijoitustoimintaan liittyvien väärinkäytösten paljastamisessa tehnyt Finnwatch.
Perinteiseen sijoitustoimintaan liittyvien ongelmien vuoksi on syntynyt erilaisia eettisen ja kestävän sijoittamisen muotoja. Myös niitä on kritisoitu – jonkun mielestä ehkä yllättäen – eettisin perustein. Kritiikin tähtäimessä on kaksoisvaikutusperiaate. Sen mukaan teon saa tehdä tietoisena siitä, että sillä on epätoivottuja seurauksia, kunhan teon ensisijainen vaikutus on moraalisesti hyvä tai neutraali. Teolla saa siis olla myös huonoja seurauksia, jos ne ovat sivuvaikutuksia, joita ei tavoitella. Tätä periaatetta on moitittu jesuiittamoraalista – siitä, että tarkoitus pyhittää keinot. On syytä huomata, että esimerkiksi veronkierto ei ole hyväksyttävää kaksoisvaikutusperiaatteen perustella, koska veronkierron ensisijainen vaikutus on epärehellisyydellä saatu hyöty.
Kaksoisvaikutusperiaatteen mukaan sijoitus on mahdollisista haittavaikutuksistaan huolimatta eettisesti hyväksyttävä, jos ensisijaisena vaikutuksena on esimerkiksi kansakunnan etu. Talvivaaraa pidettiin pitkään tällaisena sijoituksena muun muassa työllisyysvaikutustensa vuoksi. Nyt kansakunnan etu tässä on käynyt epäselväksi.
Sijoittamisen etiikkaa koskevat pohdinnat ovat lisääntyneet samalla, kun uusia voiton tavoittelun liittyviä ongelmia on paljastunut. Tällaisia ongelmia ovat esimerkiksi ympäristön saastuminen, luonnonvarojen ehtyminen ja tuloerojen kasvu. Varallisuus jakaantuu maailmassa epätasaisesti ja pieni joukko kerää jättimäiset voitot. Nämä ongelmat on nostanut tutkimuksen keskiöön ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty.
Toisaalta taloudellinen kasvu on lisännyt hyvinvointia ja helpottanut monia yhteiskunnallisia ongelmia. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt ja sairauksia voitettu. Tämä apu on kuitenkin äärinäkemyksissä tuomittu ”vääränlaisena sammutuksena”, koska se puuttuu ongelmien seurauksiin eikä syihin. Ympäristöongelmien avainsyitä ovat liikakulutus ja väestöräjähdys.
Sijoitustoimintaa korjaavaksi liikkeeksi on viime vuosina ehdotettu muun muassa vaikuttavuussijoittamista. Myös sen taustalla pilkottaa kaksoisvaikutusperiaate. Vaikuttavuussijoittamisella tarkoitetaan sijoittamista, joka edistää yhteishyvää parantamalla esimerkiksi yhteiskunnallisia oloja tai ympäristön tilaa. Sen lisäksi sijoituksilta odotetaan taloudellista voittoa. Tällaisia sijoituksia tehdään muun muassa yrityksiin, rahastoihin, joukkovelkakirjoihin ja erilaisiin kehityshankkeisiin.
Juuri tätä yhteishyvän ja taloudellisen voiton kaksoistavoitetta on äärinäkemyksissä pidetty ongelmallisena – etiikan ja voitonpyynnin epäpyhänä allianssina. Tällainen kritiikki saattaa kuulostaa järjenvastaiselta, mutta sen taustalla on sama lähtökohta kuin kaksoisvaikutusperiaatteen arvostelussa ylipäänsä: sen torjuminen, että tarkoitus pyhittää keinot. Vaikuttavuussijoittamisen eettisenä riskinä on pidetty sitä, että yhteisen edun vuoksi katsotaan ahneutta läpi sormien. Tämä kritiikki kyseenalaistaa myös Adam Smithin ”näkymättömän käden” periaatteen, jonka mukaan oman edun tavoittelu tuottaa samalla parhaan tuloksen yhteishyvän kannalta. Periaatteen kyseenalaistaminen ei ole aiheetonta, mihin viittaa myös vangin dilemma.
On kaksi pääsyytä, miksi vaikuttavuussijoittamiseen sisältyvää taloudellisen voiton tavoittelua vieroksutaan. Ensinnäkään eettisten näkökohtien tueksi ei haluta hyväksyä taloudellisia tai muita etiikan ulkopuolisia perusteita, koska pelätään etiikan ylivertaisuuden tärveltyvän. Etiikan tulee olla tärkeämpää kuin mikään muu on kyse siten taloudesta, kansakunnan edusta tai omasta hyvinvoinnista. Toisekseen kapitalistiseen järjestelmään olennaisesti kuuluvaan taloudellisen voiton tavoitteluun liittyy edellä mainittuja suuria ongelmia ja vinoumia.
Yhdessä nämä seikat ovat heittäneet epäilyksen varjon vaikuttavuussijoittamisen ylle. Tämä on paradoksaalista, koska koko konsepti syntyi vastauksena yhteiskuntaeettisiin ongelmiin. Kriitikkojen mukaan perinteinen tuottoon keskittyvä sijoitustoiminta on ahneudestaan huolimatta rehellisempää ja siksi ongelmattomampaa. Tässä käsityksessä on mennyt taloudellisen voiton vieroksunta överiksi!
