Voisi olettaa, että sattumat vähenevät, kun tieto lisääntyy. Tieto auttaa kuitenkin vähentämään sattumanvaraisuutta vain toistuvissa ilmiöissä ja tilanteissa, joihin ihminen voi vaikuttaa omalla toiminnallaan.

Tieteen tulosten avulla voidaan lisätä toiminnan suunnitelmallisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Toisaalta sattumalla on oma sijansa tieteessäkin, jossa tavoitellaan uusia oivalluksia ja havaintoja. Tutkijan työhön vaikuttavat esimerkiksi sellaiset sattumat kuin mitä sattuu lukemaan ja ketä tapaamaan. Tällaisilla sattumilla on ollut suuri merkitys myös omassa työssäni.

Tiedettä voidaan verrata muuhun tavoitteelliseen toimintaan kuten jalkapalloon, jossa haetaan maaleja järjestelmällisesti, mutta tarvitaan myös onnea. Maalit ovat siis riippuvaisia muustakin kuin pelaajien omasta tarkoituksellisesta ja harjoitellusta toiminnasta – vastustajasta, joukkuetovereista, pallosta, säästä, pelikentästä ja niin edelleen.

Näin on myös tieteessä. Sen tulokset ja tutkimusprosessien onnistuminen riippuvat olennaisesti tutkijoiden tiedoista ja taidoista, kyvyistä ja ahkeruudesta. Tieteessä on kuitenkin myös monilla muilla, enemmän tai vähemmän sattumanvaraisilla – siis tutkijasta riippumattomilla – tekijöillä tärkeä roolinsa. Alexander Flemingin (1881-1955) bakteeriviljelykokeet ja penisilliinin keksiminen ovat tästä esimerkki.

Edellisessä blogikirjoituksessani totesin sattumaksi sanottavan sellaisia tapahtumia ja asiaintiloja, joita ei ole aiheutettu tietoisesti tai tarkoituksellisesti. Saatetaan siksi sanoa, että tilanteelle tai tapahtumalle ei ole erityistä syytä. Sattuma on siten puutekäsite.

Puutteet ja sattumat ovat asteittaisia: puutteet voivat olla suuria tai pieniä ja tapahtumat enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia. Sattumassa puutetta voi olla esimerkiksi tapahtuman tai tilanteen hallinnasta tai selityksestä. Näihin puutteisiin tiede pyrkii vastaamaan.

Tieteessä sattumat liittyvät niin tutkimuskohteisiin kuin työn välineisiin ja puitteisiin. Jotta tieteessä maksimoitaisiin mahdollisuus tehdä tärkeitä osumia, tutkimustyön olosuhteiden ja rakenteiden tulisi olla sellaiset, että tutkijat uskaltavat ottaa riskejä, tehdä rohkeita arvauksia ja ryhtyä ankariin kumoamisyrityksiin. Näin opetti Karl Popper.