Tavoitteena on kouluttaa Suomeen eri alojen nuoria ammattitutkijoita, jotka pystyvät tehokkaasti tekemään arvostetuissa tieteellisissä lehdissä ja sarjoissa julkaistavaksi kelpaavaa tutkimusta. Taustalla on kokemus, että hyviäkin väitöskirjoja siteerataan ulkomailla vain harvoin. Väitöskirjan jälkeiseen tutkimukseen panostamalla yliopistoihimme toivotaan saatavan lisää kansainvälisen tason huippututkijoita, ”nuoria leijonia”.

Post doc -huippujen tavoittelusta seuraa vaatimuksia myös väitöskirjaohjaukselle. Yhdellä ohjaajalla voi olla kerrallaan vain 2-4 huippuryhmän tohtoriopiskelijaa. Heille pitää kyetä järjestämään vaativaa mestari-kisälli -tyyppistä ohjausta. Ohjaustapaamiset muistuttavat soittotunneilla käymistä: tohtoriopiskelija käy parin viikon välein esittämässä, mitä on edellisen tunnin jälkeen saanut aikaan. Professori tai dosentti ohjaa työtä ”kädestä pitäen”.

Suomen Akatemian katsaus vaikenee tutkijanuran epävarmuudesta, jota määräaikaisten post doc -paikkojen lisääminen ei poista. Dosentti voi jäädä työttömäksi monen tutkijavuoden jälkeenkin. Tämän riskin vähentämiseksi suomalaiset yliopistot yrittävät kehittää tutkijauramallia. Tutkijanurasta haaveileville pitää kuitenkin alusta lähtien tehdä selväksi, että tutkijan leipä on kapea ja saattaa loppua missä vaiheessa tahansa.

Väitöskirjaa harrastuspohjalta tekevien ohjaaminen sopii huonosti yhteen ”nuorten leijonien” kasvattamisen ja siteerausindeksien nostamisen kanssa. Sen vuoksi paine tohtoritavoitteiden laskemiseksi ja jatko-opinto-oikeuden ehtojen kiristämiseksi kasvaa. Kohta tohtoriopiskelijalta vaaditaan vähintään eximian gradua tai poikkeuksellisen hyvää tutkimussuunnitelmaa, varmalta vaikuttavaa rahoitussuunnitelmaa ja alle 30 vuoden ikää.

Akatemian katsaus ei mene vielä näin pitkälle, mutta siitäkin välittyvä tutkijakuva on hyötyorientoitunut ja välineellinen. Sen vuoksi on syytä palauttaa mieleen Kantin kategorinen imperatiivi: Ihmisiä pitää aina kohdella päämäärinä sinänsä eikä koskaan pelkkinä välineinä.