Kun siirryin tämän vuoden alussa maisteriopiskelijasta tutkijan rooliin, akateeminen maailma oli minulle vielä hyvin vieras. Yksi ihmetyksen aihe olivat kokeneempien tieteenharjoittajien kertomukset konferenssimatkoista, joilla on tavattu tulevia kanssakirjoittajia, esitelty omia tutkimuksia ja koettu monenlaisia sattumuksia. Kuuntelin kiinnostuneena ohjaajieni ja kollegoideni tarinoita ja huomasin ajattelevani, kuinka upeaa olisi päästä itsekin konferenssimatkalle esittelemään omaa tutkimustani ja verkostoitumaan alan tutkijoiden kanssa – ja tietenkin näkemään maailmaa. Enpä osannut arvatakaan, että vielä saman vuoden elokuussa pääsisin osallistumaan elämäni ensimmäiseen tieteelliseen konferenssiin Islannissa ja kirjoittamaan tästä kokemuksesta blogitekstin. Tässä tekstissä kerron, miltä ensimmäinen konferenssimatka näytti juuri aloittaneen tohtoriopiskelijan silmin.
Ensinnäkin konferenssi näyttäytyi minulle tutkijoiden kohtaamispaikkana. Tohtoriopiskelijoille, mutta myös kokeneemmille tutkijoille konferenssit ovat mahdollisuus päästä tutustumaan tutkijoihin, jotka ovat ennestään tuntemattomia tai tuttuja artikkelien lähdeviitteistä. Toisaalta kokeneempi konferenssikävijä pääsee myös tapaamaan jo vanhoja tuttuja. Kuten Tieteentekijöiden liiton (2024) kyselytutkimuksesta käy ilmi, 87 % väitöskirjatutkijoista on osallistunut johonkin konferenssiin viimeisen 24 kuukauden aikana. Konferensseissa on siis hyvät mahdollisuudet törmätä myös muihin tohtoriopiskelijoihin.
Itselleni jäi erityisesti mieleen se tunne, kun yhtäkkiä moni nimi lukemieni artikkelien sivuilta sai kasvot ja pääsin tervehtimään näitä tutkijoita sekä keskustelemaan heidän kanssaan. Toisaalta oli mielenkiintoista selvittää, millaisia aiheita uudet tuttavuudet tutkimuksissaan käsittelevät – kenties samasta aihepiiristä kiinnostuneista tutkijoista voisi jossain vaiheessa tulla kanssakirjoittajia. Muihin tutkijoihin tutustuessa ja heidän esityksiään seuratessa konkretisoitui myös se, että kirjoittaessani tieteellistä artikkelia ja viitatessani näihin tutkijoihin, todella keskustelen heidän kanssaan, vaikka keskustelu ei olekaan yhtä nopeatempoista kuin muu nykypäiväinen viestintä.
Toiseksi konferenssit ovat oivallinen mahdollisuus esitellä omaa tutkimusta. Muistan todennäköisesti elämäni loppuun asti sen jännityksen ja innostuksen, kun astelin salin etuosaan ja pääsin esittelemään omaa tutkimusta julkisesti ensimmäistä kertaa. Esittäminen konferenssissa oli arvokas kokemus ja oppitunti, kuinka viestiä tutkimuksesta ymmärrettävästi ja tiivistää sen ydinpointit suhteellisen lyhyeen esitykseen. Lisäksi muiden osallistujien esitykset tarjosivat oivallisen mahdollisuuden oppia, millaisia asioita omassa esityksessä kannattaisi jatkossa huomioida. Erityisen hienoa oli huomata, että esitys oli herättänyt ajatuksia muissa konferenssiosallistujissa, sillä päädyimme keskustelemaan aiheesta useamman tutkijan kanssa vielä päivän sessioiden jälkeen.
Tutkimuksen esittelyn lisäksi konferensseissa on mahdollista saada kommentteja omalle tutkimukselle. Vaikka pääasiallisesti tohtoriopiskelijalle kommentteja antavat omat ohjaajat, toisinaan on myös hyvä vastaanottaa kommentteja henkilöltä, joka ei ole ihan yhtä sisällä omasta tutkimusaiheesta tai katsoo tutkimusta hieman eri näkökulmasta. Usein konferensseista myös haetaan palautetta omasta tutkimuksesta. Näiden kommenttien joukosta saattaa löytyä oikeita kultakimpaleita, jotka voivat auttaa ratkaisemaan tutkimuksen solmukohtia. Toki akateemisen ajattelun mukaisesti saadut kommentit on hyvä arvioida kriittisesti, sillä luonnollisesti kaikki kommentit eivät välttämättä ole kovin osuvia tai käyttökelpoisia.
Konferenssit tarjoavat myös ajankohtaiskatsauksen siihen, mitä tutkimuksessa tapahtuu juuri nyt — esimerkiksi mitkä ilmiöt, käsitteet tai teoriat ovat tutkijoiden keskuudessa suosittuja. Koska julkaistujen artikkeleiden julkaisuprosessi voi kestää kuukausista vuosiin, konferenssit antavat usein tuoreemman kuvan tutkimuksen nykytilasta. Ne ovat myös loistava tilaisuus inspiroitua toisten tutkijoiden esityksistä ja keskusteluista. Koska konferensseissa altistuu niin monelle uudelle idealle, on hyvä pitää muistivihko jatkuvasti menossa mukana, jotta hyvät ideat eivät pääsisi hautautumaan kaiken kuullun ja koetun alle konferenssin jälkeen. Viralliset konferenssipäivät olivatkin melko intensiivisiä, ja ohjelma pursusi kiinnostavia ja myös usein päällekkäisiä sessioita. Siksi valinta, mitä sessiota menisi seuraavaksi kuuntelemaan tuntui toisinaan haastavalta. Päivän jälkeen pääni oli myös tavallista painavamman tuntuinen, sillä sen aikana oli tullut kuunneltua lukuisia erilaisia esityksiä myös oman tutkimusaiheen ulkopuolelta.
Vaikka konferenssipäivät olivatkin täynnä tutkimusta, ohjelmaan kuului myös vapaamuotoisempaa ohjelmaa, verkostoitumista ja hauskanpitoa muiden osallistujien kanssa sekä hieman vapaa-aikaa. Vapaa ajalla pystyimme muun muassa tutustua paremmin Reykjavikin kaupunkiin. Ensimmäisellä konferenssimatkallani mukana oli monia markkinoinnin tiimin jäseniä, mikä teki kokemuksesta entistä unohtumattomamman. Osallistuimme yhdessä muun muassa konferenssi-illalliselle. Lisäksi osa porukasta kävi muun muassa ratsastamassa islanninhevosilla, valassafarilla tai hemmottelemassa itseään Islannin kuumissa lähteissä. Itsekin pääsin näkemään yhden maailman kauneimmista vesiputouksista sekä todistamaan geysirin purkausta. Enpä ihmettele, miksi niin moni kollega muistelee lämmöllä omia konferenssimatkojaan. Ainutlaatuinen matkahan tuo oli!
Koska konferenssit tarjoavat niin paljon erinomaisia oppimis- ja kasvumahdollisuuksia sekä uusia kokemuksia, niihin osallistumista kannattaa ehdottomasti harkita. Odotan innolla seuraavia konferensseja ja niitä uusia ideoita, verkostoja, kokemuksia ja unohtumattomia hetkiä mitä ne tuovat tullessaan.
Blogitekstin kirjoittaja on tällä kertaa väitöskirjatutkija Tiia Vuorinen. Tiian tutkimus käsittelee toimijoiden sitoutumista innovaatioekosysteemeissä.
Lähde
Tieteentekijöiden liitto. (2024). ”Rakastan tutkimustyötä, mutta kilpajuoksu rahoituksesta väsyttää.” Tieteentekijöiden kysely nuoremmille tutkijoille 2024.
