”Lähes joka kolmatta väitöskirjatutkijaa on kiusattu töissä” uutisoi Yle tällä viikolla. Tieto pohjautui Tieteentekijöiden liiton tuoreeseen kyselyyn, jonka mukaan myös lähes yhtä moni väitöskirjatutkijoista tai äskettäin väitelleistä kertoi kokeneensa syrjintää. Hieman yli kymmenesosa vastaajista puolestaan ilmoitti joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi.
Vaikka olin kuullut muissa yliopistoissa tohtoriopintojaan suorittaneilta kollegoilta huonoista kokemuksista erityisesti ohjaussuhteissa mutta myös työyhteisöissä yleensä, en ollut ajatellut ongelman olevan näin yleinen. Olenko tosiaan näin etuoikeutettu? ajattelin, lukiessani juttua.
Oma kokemukseni väitöskirjatutkijuudesta kun on ollut aivan päinvastainen. Ensimmäisistä yhteydenotoista lähtien olen tullut kohdatuksi empaattisesti ja tasa-arvoisena työyhteisön jäsenenä. Läpi kohta loppusuoralla olevan väitöskirjaprosessini ympärilläni on ollut yksikkömme lämmin, turvallinen ja kannustava tukiverkko. Yhtään liioittelematta koen, että kuluneet viisi vuotta väitöskirjatutkijana ovat olleet tähänastisen elämäni parasta aikaa.
Asiaan vaikuttaa toki se, että olen löytänyt tutkimusaiheen, jolle palan, ja se että olen onnistunut saamaan tutkimukselleni rahoitusta useastakin säätiöstä, mikä on mahdollistanut keskittymisen täysipäiväiseen tutkijuuteen sekä se, että olen päätynyt osaksi työyhteisöä, jossa arvot ja huumorintaju sattuvat kohtaamaan.
Yhtään en kuitenkaan vähättelisi yksikkömme työyhteisön roolia. Vaikka se ehkä kornilta kuulostaakin, minun kokemukseni mukaan Vaasan yliopiston sydämenmuotoinen logo viestii täydellisesti sitä, millaisena Vaasan yliopisto minulle näyttäytyy: yliopistona, jossa työtä tehdään sydämellä.
Tätä juttua kirjoittaessani törmään sattumalta Linkedinissä kollegan jakamaan mielipidekirjoitukseen Ilkka-Pohjalaisessa. Kirjoituksessa yliopistomme entinen kauppatieteen opiskelija kiittää yliopistoamme erityisestä kohtaamisesta, sekä opiskelijana että ihmisenä. En siis ole yksin kokemukseni kanssa.
Vaikka puhuin äsken sattumasta, en usko, että hyvä henki on sitä. Hyvä henki on nimittäin kuin perintö, joka vähän kuin itsestään siirtyy sukupolvelta toiselle. Saatuani osakseni niin lämmintä ja ensiluokkaista ohjausta ja työtoveruutta kuin olen saanut, koen melkein velvollisuudekseni tarjota samanlaista kohtelua edelleen minun jälkeen aloittaneille työtovereille. Miksi en tarjoaisi? Keneltä se on pois?
Uskon, että tämä toimii myös toisin päin. Koetun epäoikeudenmukaisuuden siirtää helposti seuraavalle ja näin negatiivisuuden kierre ja huono työilmapiiri on syntynyt. Kierteen voi katkaista ainoastaan yksilöt, jotka uskaltavat juosta vastavirtaan. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Ja helppohan minun on huudella täältä etuoikeutetusta pumpulitodellisuudestani käsin, voisi joku ajatella.
Mutta jos jotain voin noiden kaikkien joka kolmannen kaltoin kohdellun väitöskirjatutkijan eteen tehdä, voin antaa esimerkin siitä, että asiat voivat olla toisin. Tällä kirjoituksellani haluankin muistuttaa, että huonoa kohtelua ei tarvitse sietää, vaan tutkimusta voi tehdä myös inhimillisessä ympäristössä ja että muutos on mahdollinen. Mielestäni kokemukseni lämpimästä, turvallisesta, kannustavasta ja tasa-arvoisesta työyhteisöstä ei pitäisi olla etuoikeus vaan itsestäänselvyys.
Blogitekstin kirjoittaja on tällä kertaa väitöskirjatutkija Essi Vesterinen. Essin väitöstutkimusta “Altruismista egoismiin kestävien elämäntapojen markkinoinnissa? – subjektiivinen hyvinvointi vaatteiden antikuluttamisen motivaattorina?” ovat rahoittaneet Maj ja Tor Nesslingin säätiö sekä Liikesivistysrahasto.
