Suomalaisille hyvinvointipalvelujen muutokselle on vihdoin, lähes parin vuosikymmenen jälkeen saatu startti. Uudistuspäätöksen hitautta on arvosteltu kautta linjan, mutta taustapeiliin katsoessa jää pohtimaan sitä, kuinka prosessin hitaalla kypsymisellä oli oma merkityksensä. Viimeistään nyt on kuitenkin katse käännettävä eteenpäin, sillä suurin työ kansalaisten peruspalvelujen kehittämisessä on vasta edessä. Palvelujen kattava uudistaminen lähtee käyntiin perspektiivin muuttamisesta ja tarkistamisesta kaikkien niiden parissa työskentelevien ammattilaisten osalta.

Kansainvälisesti tarkasteltuna suomalainen terveydenhuolto edustaa ylintä kärkeä, joka on saavutettu erikoistumalla ja tieteellisen tiedon systemaattisella tuottamisella. Lääkärit ja hoitajat ovat myös kansalaisten arvostuksen kärkikastissa. He eivät ole siellä syyttä, sillä ovathan ammattikuntien edustajat tekemisissä elämän ja kuoleman kanssa. Jokainen sairaalassa maannut tietää, miltä tuntuu, kun oma olemassaolo riippuu siitä, miten terveydenhuollon ammattilaiset osaavat asiansa.

Myös sosiaalityö perustuu vahvasti erikoistuneeseen ammatillisuuteen ja sen avulla hyvinvointivaltion perustehtävän arvokkaaseen toteuttamiseen. Nuorten syrjäytyminen, vanhusten yksinäisyys ja parisuhteiden kriisiytyminen ovat esimerkkejä kompleksisista ongelmista, joiden ratkaisemisessa tarvitaan erityisesti sosiaalialan ammattilaisten osaamista ja kokemusta.

Eri alojen osaamisen kehityksen tuloksena ja edellytyksenä on ollut ammattilaisten koulutuksen, tutkimuksen ja toiminnan rakenteiden jalostaminen. Tällä kehityksellä on kääntöpuolena palvelujen sirpaloituminen, jonka haittavaikutukset kumuloituvat erilaisia palveluja tarvitsevien kansalaisten kohdalla. Olemme siis tilanteessa, jossa palvelujen erikoistuminen ja siiloutuminen haittaa palvelujen ja niitä käyttävien kansalaisten kokonaistilanteen hahmottamista.

Monialaisuuden tarjoamien mahdollisuuksien ja siihen liittyvien haasteiden jäsentämisessä voidaan hyödyntää systeemistä lähestymistapaa. Systeemin toiminnan kannalta on olennaisempaa tarkastella sen osien välistä vuorovaikutusta, kuin yksittäisen toimijan ominaisuuksia. Jos tieto potilaan tilasta ei kulje hoitotoimenpiteisiin osallistuvien välillä, seurauksena on joko ali- tai ylihoitoa. Yksittäisistä toimenpiteistä puolestaan syntyy tietoa, jota tarvitaan systeemin ohjaamisessa. Esimerkiksi henkilöstöresursseja on vaikea kohdentaa optimaalisesti ilman ajantasaista tilannekuvaa palvelutarpeesta. Vastaavasti vertailutieto eri yksiköiden toiminnasta voi antaa vihiä pullonkauloista, jotka aiheuttavat paikallisesti näkyvien ongelmien ohella systeemistä kitkaa.

Ammatit säilyttävät tulevaisuudessakin kovan ytimensä, mutta ilman monialaista ja aitoa yhteistyötä hyvinvointialueisiin kohdistetut lupaukset jäävät saavuttamatta. Vahvin argumentti monialaiselle yhteistyölle on se, että kansalaisten tarpeet eivät solahda hallinnon rakentamiin laatikoihin. Parhaimmillaan monialaisuus ehkäisee siilomaisesta toiminnasta aiheutuvia ongelmia ja edistää hallinnonalarajat ylittävien ratkaisujen kehittämistä.

Palvelureformilla on käsillä hetki, jolloin hyvinvointipalveluissa toimivien on tietoisesti nostettava katse oman ammattikunnan, oman työyhteisön ja oman taustaorganisaation totutuista toiminta- ja ajattelutavoista systeemisempään tarkasteluun. Fokuksen laajentamisessa on lopulta kyse havainnon tekemisestä siitä, kuinka oma tekeminen kiinnittyy suurempaan kokonaisuuteen ja lopulta, yhteiseen tavoitteeseen. Tämän havainnon tekeminen on alku varsinaiselle palvelujen integraatiolle, jolle hallinnollinen integraation on vain kuori.

HTT Hanna-Kaisa Pernaa, tutkijatohtori

FT Harri Jalonen, professori